Kylmäliekki
Kirjoittaja: Aura
Kylmäliekki tassutteli emonsa Ruusutuikkeen rinnalla Lehtikuusilaaksossa. Kollikissa nautti auringon lämmöstä ja vilkuili välillä emonsa suuntaan, hymy huulillaan. Kylmäliekki oli hyvin läheinen emonsa kanssa ja piti naaraan seurasta kovasti. Välillä kollista tuntui, että Ruusutuike oli ainoa kissa, jonka seurassa hän pystyi todella olemaan oma itsensä. Viime aikoina he olivat kuitenkin hieman etääntyneet ja Kylmäliekillä olikin toiselle paljon vuodatettavaa. Hän ei edes tiennyt mistä aloittaisi tai olisiko kollin emolla jotain kerrottavaa itselläkin.
”Mukava kun pyysit emosi ulkoilemaan. Mitä sinulle kuuluu, Kylmäliekki rakas?” Ruusutuike naukaisi lämpimällä äänellä ja sai savunharmaan kissan mietteliääksi. Hänelle kuului niin paljoa, että aloittaminen tuntui hankalalta. Kollin päässä pyöri Huomenkyyhkyn ja hänen välit. Kolli toisaalta piti Huomenkyyhkystä, naaras oli ihan mukava, mutta… Naaras oli erakko eikä täten hyväksyttävää seuraa. Kylmäliekki oli onnistunut riitautumaan naaraan kanssa viime kerralla ja pelkäsi toisaalta toisen tapaamista. Huomenkyyhky kun oli niin vahvaluontoinen tapaus, että ei tosikaan. Jääviillon kanssa Kylmäliekki taas koki lähentyneensä ja oli siitä iloinen. Perhe tuli kaiken edelle, eikö? Ainakin kollin päässä perheellä oli etulyöntiasema, vaikka hänestä ei miksikään perheensä suojelijaksi olisikaan. Korkeintaan soturi käskisi heitä juoksemaan kanssansa pakoon.
”Onko kaikki hyvin, Kylmäliekki?” sinisilmäinen naaras kysyi hieman huolestuneena, kun Kylmäliekki oli uppoutunut täysin mietteisiinsä. Kylmäliekki hätkähti ja nosti päätään. Osa Ruusutuikkeen sanoista oli mennyt savunharmaan kissan korvien ohi, mutta hän sai jäsenneltyä irtonaiset sanat päässänsä yhteen ja ymmärsi toisen kysyneen hiljaisuudesta. Vaivaantunut hymy nousi Kylmäliekin kasvoille.
”Anteeksi, minä vain mietin mitä minulle todellisuudessa kuuluu. Tarkoituksenani ei ollut huolestuttaa sinua. Minä ja Jääviilto olemme lähentyneet, hän on oikeasti todella huolehtiva ja lämminhenkinen kissa. Hävettää että minä en ole aiemmin tajunnut kuinka hieno ja ylempiarvoinen hän on, olen saanut Jääviillolta kullanarvoisia vinkkejä”, Kylmäliekki kertoi aidosti hymyillen ja toivoi Jääviillon ajattelevan hänestä yhtä lämpimällä tavalla.
”Jääviilto haluaa vain perheellemme ja suvullemme parasta, sen takia hän välillä käyttäytyy miten käyttäytyy. Uskon että hän on pohjimmiltaan oikeasti kuvailuni kaltainen, kultainen ja hyvä kissa. Eihän kukaan oikeasti voi olla paha? Minä en ainakaan usko siihen”, Kylmäliekki jatkoi kertomustaan velikullastaan. Haluaisikohan punaruskea kolli lähteä joskus saalistusretkelle yhdessä tai jakaa jotain? Huomenkyyhky ainakin piti saaliiden jakamisesta. Naaras oli joskus sanonut, että hyvä saalis maistui aina paremmalta hyvässä seurassa.. Ruusutuikkeen kasvoilla oli aluksi hieman huolestunut ilme, joka vaihtui lähes välittömästi iloiseen hymyyn.
”Mukava kuulla, että olette lähentyneet! Jääviilto nyt on.. Jääviilto, mutta olen iloinen sinun puolestasi. Onko sinulle tapahtunut mitään muuta?” Ruusutuike naukaisi iloisesti ja laski häntänsä poikansa lavoille. Kylmäliekki huokaisi epävarmasti ja nyökkäsi sitten lopulta.
Kylmäliekin leuka vapisi ja ääni värisi, kun hän jatkoi:
”Huomenkyyhky roikkuu koko ajan kimpussani. Jääviilto a-antoi minulle pientä opetusta, kuinka minun pitäisi päästä siitä eroon, mutta en ole tarpeeksi rohkea. Hän on mu-mukava, mutta erakko, joten..”
Kylmäliekki huokaisi helpotuksesta, kun oli saanut kerrottua tästä emolleen. Hän oli edelleen epävarma naaraan suhteen ja pahan puhuminen selän takana tuntui ilkeältä. Sitä hän ei halunnut olla!
”Erakoista on vain vaivaa”, Ruusutuike mutisi ja katsahti sitten savunharmaaseen kolliin.
”Jos hän vielä vaivaa sinua, niin etsi vain minut tassuihisi. Annan kyllä tuollaisen heitukan kuulla kunniansa!” Ruusutuike jatkoi rauhallisesti ja silitteli Kylmäliekkiä hännällään. Kylmäliekki hymyili helpottuneesti.
”Kiitos emo, mutta Jääviilto sanoi, että minun olisi pärjättävä omillani”, Kylmäliekki naukaisi ja jätti mainitsematta millaisilla sanoilla kolli oli asian ilmaissut. Huoli tuntui karisevan osittain kollin lavoilta, kun hän oli saanut kerrottua pahimman emolleen.
”Jääviilto nyt höpisee välillä mitä höpisee, ei sinun kannata aivan kaikkea kuunnella mitä hän sanoo. Perheeseen saa ja pitääkin tukeutua, sitä varten me täällä ollaan! Jos sinä vain haluat, minä kyllä autan sinua sen erakon kuvotuksen kanssa”, Ruusutuike tarjoutui lempeästi ja Kylmäliekki vain nyökkäsi nopeasti. Hän ei halunnut sanoa, että piti kyllä kaikkea Jääviillon sanomaa oikeana, mutta myös Ruusutuikkeen sanoissa oli perää. Voisiko Jääviilto olla väärässä? Äh, mahdotonta! Silloin olisi kyllä koko metsä aivan sekaisin. Kylmäliekki hymähti emolleen ja he jatkoivat matkaa kohti leiriin hetken hiljaisuuden vallitessa. Sen aikana Kylmäliekki sai aikaa ajatella ja vain kuunnella luonnon kauniita ääniä. Muutama lintu visersi läheisessä puussa, Hehkulampi solisi kauniisti ja ruoho tuntui mukavalta käpälien alla. Kylmäliekki todella nautti viherlehdestä, vaikka koko metsä taisi tuntea samanlaisia tunteita viherlehteä kohtaan. Ja kukapa nyt ei tämänlaisesta säästä pitäisi? Aurinko lämmitti kaksikon savunharmaita turkkeja ja Kylmäliekki hymyili autuaana. Voisipa viherlehti olla ainainen, harmi että lehtikato tulisi taas muutamien kuiden päästä.
”Viherlehti on kyllä kissan parasta aikaa”, Ruusutuike naukaisi kuin lukien poikansa ajatukset. Kylmäliekki hätkähti, oliko hän ollut niin selkeä hymyjensä ja katseidensa kanssa? Jääviilto oli jälleen kerran ollut oikeassa, hän oli hyvin helposti luettava.
”Minä nautin pienistä iloista, kuten siitä, että tänään saamme nauttia tästä säästä ja lintujen laulusta”, Kylmäliekki naukaisi hiljaa ja kumpikaan ei ollut huomannut kuinka reippaasti he olivat tassutelleet Lehtikuusilaaksosta takaisin leiriin.
”Kiitos kun pyysit emosi kävelylle. Muista että kuuntelen aina, jos sinulla on mielen päällä jotain. Älä epäröi pyytää minulta apuasi”, Ruusutuike naukaisi pehmeällä äänellä ennen leirin suuaukkoon katoamista.
”Kiitos seurastasi, emo. Nähdään taas, hei hei”, savunharmaa kissa naukaisi ja tuntui kerrankin elämässään vapautuneelta. Tunne tulisi vaihtumaan takaisin ikuiseen lukkoon ja verkkoon, kun Jääviilto hiipisi kollin mieleen tai he tapaisivat jälleen. Kylmäliekki nautti tästä rennosta tunteesta, sillä se ei ollut hänelle tuttu. Kylmäliekki vetäisi syvään henkeä ja asteli takaisin leiriin. Ilma oli leirin ulkopuolella hänestä paljon raikkaampaa ja tuntui keuhkoissa hyvältä. Kylmäliekki pälyili ympärilleen hermostuneena Huomenkyyhkyn varalta, mutta valkokirjokilpikonnakuvioista naarasta ei onneksi näkynyt missään ja hän saattoi vetäistä henkeä huojentuneena. Ehkä naaras oli tajunnut jättää hänet rauhaan? Kylmäliekki istahti aukion laitamille katselemaan olisiko jossain hänelle seuraa tai tekemistä. Tai tarvitsisiko joku partio vielä yhden pienen Kylmäliekin jäseneksi?
