Kylmäliekki
Kirjoittaja: Aura
Kylmäliekki oli lähtenyt yölliselle saalistusreissulleen. Koko päivän häntä oli vaivannut saalistusonnen puute eikä kollista tuntunut hyvältä mennä nukkumaan ilman, että hänkin oli tehnyt osansa Kuolonklaanin hyvinvoinnin eteen. Lehtikato teki tuloaan, joten jokainen saaliseläin oli tässä tilanteessa merkityksellinen.
“Hyvä Pimeyden metsä, antakaa minun saada edes jotain”, savunharmaa kolli naukaisi itsekseen hiljaisella äänellä. Metsään oli jo ikuisuus sitten laskeutunut pimeys, mutta kolli piti pimeässä ja hiljaisessa metsässä saalistamisesta. Kylmäliekki oli meinannut ensin ottaa poikansa, Susimielen mukaansa, mutta lopulta hän ei ollut tohtinut herättää toista. Kylmäliekki oli viime aikoina ryhdistäytynyt isänä olemisessa. Häntä oli käynyt niin sääliksi miten Susimieli kamppaili yksinäisyyden ja sosiaalisten taitojen kanssa. Ja oli Kylmäliekistä muutenkin mukava viettää aikaa jälkikasvunsa kanssa. Susimieli oli hänen pennuistaan ainoa kuka oli elossa, joten Kylmäliekki halusi pitää kolliin hyvät välit. Ainakin he voisivat tukea toisiaan vaikeissa tilanteissa. Kaikesta huolimatta Susimieli vaikutti Kylmäliekistä empaattiselta ja kiltiltä, jopa liiankin kiltiltä.. Kolli pelkäsi, että Jääviilto ottaisi hänen poikansa silmätikukseen. Susimieli oli niin helppo kohde, sillä toinen ei tuntunut itsekään tajuavan milloin muut kissat tekivät hänestä pilkkaa. Se oli kollista surullista, Susimieli oli liian hyväuskoinen. Kylmäliekki hidasti vauhtinsa hölkkään ja maisteli taas ilmaa. Lopulta hän sai hajujäljen jäniksestä ja se oli kaiken lisäksi tuorekin! Kolli naukaisi hiljaiset kiitokset Pimeyden metsälle. Hän oli nimittäin todella vikkelä koivistaan ja jänis oli hänelle helppo saalis. Kolli yritti parhaansa mukaan seurata hajujälkeä, mutta hänellä oli heikko hajuaisti eikä ukkospolun lähestyvä löyhkä helpottanut hänen työtään. Räks.
Kylmäliekki höristi korviaan kuullessaan rasahduksen. Hän kohensi ryhtiään ja paljasti kyntensä. Hän liikkui lähellä Kuolonklaanin rajaa ja kaiken lisäksi yksin. Jos rajojen ulkopuolella asui vihamielisiä erakoita, hän olisi niille helppo saalis. Kolli vetäisi syvään henkeä, kun hänen läheisestä puskasta pinkaisi jänis. Kolli otti käpälät alleen ja juoksi suurin loikin saaliseläimen perässä. Kollin kasvoille kohosi pieni hymy, tästä Hämärähalla pentuineen saisi sopivan aterian. Kylmäliekki antautui kokonaan vauhdin hurmalle ja unohti kiinnittää huomiota ympäristöön, joka oli vaihtunut metsämaisemasta ukkospolkuun. Kolli hätkähti tuntiessaan tassujensa alla jotain mikä ei sinne kuulunut. Kylmäliekin sydän muljahti kurkkuun. Ukkospolun tumma pinta raapi kollin anturat verille, mutta se oli Kylmäliekin murheista pienin. Lähestyvän hirviön kirkkaat valot sokaisivat kollin ja hän yritti jarruttaa, mutta aivan liian myöhään. Kylmäliekki ehti vain avata suunsa äänettömään hämmennykseen, kun hirviö törmäsi häneen ja hän lensi harmaana, verisenä myttynä ojan pientareelle.
Kolli lensi suuressa kaaressa ojaan mihin hän jäi makaamaan. Hetkeen Kylmäliekki ei edes yrittänyt liikuttaa käpäliään, vaan tunnusteli oliko hän elossa. Kollin näkökentässä vilkkui mustat pilkut ja yskiessä kollin suusta ryöpsähteli verta. Jokainen hengenveto tuntui hänen keuhkoissaan viiltävänä kipuna.
“Hehkuaskel…”, Kylmäliekki sai sanotuksi parantajan, siskonsa nimen. Hehkuaskel pelastaisi hänet. Kollikissa yritti kammeta itsensä viimeisillä voimillaan ylös, mutta hän ei tuntenut takajalkojaan. Paniikki yritti vallata Kylmäliekin kehoa, mutta hän pyrki pitämään itsensä tyynenä. *Minä selviän*, kolli hoki itselleen ja yritti uskoa sanoihinsa. Kaikesta huolimatta Kylmäliekin rinnassa sykki sinnikäs sydän eikä hän halunnut luovuttaa tähän paikkaan. Kylmäliekkin yritti ryömiä etukäpälillään itseään eteenpäin ja pääsikin liikkumaan muutaman hiirenmitan verran. Kuolonklaanin leiriin oli matkaa kuitenkin satoja hiirenmittoja… Kylmäliekki yskäisi jälleen ja veri värjäsi maan lisäksi hänen rintaturkkinsa tummanpunaiseksi.
“Joku, a-auttakaa”, soturi naukaisi käheällä äänellä ja yritti pitää itsensä hereillä, mutta hänen keltavihreät silmät meinasivat lupsahdella kiinni. Kylmäliekki ei halunnut luopua toivosta. Hän ei ollut tehnyt niin ikinä, se ei kuulunut kollin tavaramerkkiin. Hän oli selvinnyt aina, niinäkin hetkinä kun Jääviilto oli painanut hänet alas. Kylmäliekki halusi päästä leiriin edes, että hän voisi näyttää Jääviillolle olevansa jotain muuta kun epäonnistuja. Mutta jokainen kuluva hetki sammutti Kylmäliekin toiveikkaasta katseesta muutaman tähden. Kolli ei enää edes yrittänyt puhua. Hän tiesi, että hänen aikansa oli tullut. Kolli katsoi vielä viimeisen kerran tuikkivia tähtiä. Hän oli aina pitänyt tähtitaivaasta. Nähtyään kauniit tähdet kollikissa sulki silmänsä, joista elo oli jo sammunut ja antautui kuolemalle. Hän oli varma, että hänen perheensä ja Huomenkyyhky tulisivat pian hakemaan hänet. Sen jälkeen jäljellä olikin vain ikuisuus eikä Kylmäliekki tiennyt mitä mieltä hän siitä oli. Mutta hänellä oli aikaa miettiä sitä, no, ikuisuuden verran. Pieni kyynel vierähti Kylmäliekin poskelle ja kolli tunsi kuinka tuuli käväisi hänen turkissaan vielä viimeisen kerran.
