Laineliekki
Kirjoittaja: Käärmis
Aiheesta alkoi kiista, kuten Laineliekki oli päätellyt ja toivonutkin. Pian kuitenkin klaanin johdossa olevan Pikiturkin pinna loppui ja hän räyhäsi nuorille sotureille jotain heidän käytöksestään ja sai kaksikon hiljenemään.
Laineliekki jättäytyi kauemmas ja kulki siellä loppu matkan. Hilleripilvestä ei ollut hänelle juuri hyvää seuraa. Olisi hyvä idea jättää hänet siinä välissä yksikseen. Niin myös siniharmaa naaras itse saisi sen rauhan, jota oli halunnut.
Laineliekki siisti turkkiaan ja katseli klaanin menoa. Kuolonklaanin nuoret pennut sekoilivat jotain keskenään ja se oli jopa ihan huvittavaa seurattavaa. Se muistuttikin kuinka kauan siitä oli ollut, kun hän oli ollut pentu. Silloinkaan hän ei ollut ollut mikään suurin leikkien ystävä. Hän ei ollut oikein koskaan löytänyt intoa sisarustensa kanssa hulluilemisesta.
Naaras jatkoi turkkinsa pesemistä ja katseli muita kissoja. Heillä oli kaikilla jotain seuraa sillä välin, kun hän oli aivan yksin… Mutta asia oli hyvä niin! Eihän naaras edes halunnut itselleen seuraa! Ei hän sitä tarvinnut!
Laineliekki nousi tassuilleen ja päätti lähteä ulos. Matkallaan hän törmäsi suoraan Harakkahaaveeseen.
“Katsoisit eteesi, höyhenaivo!” naaras kivahti ja jatkoi matkaansa katsomatta enää taakseen. Hän kuuli vain kollin äänen, mutta ei selvittänyt, mitä hän oli oikeasti sanonut. Vähät hän siitä välitti. Vähät hän mistään välitti! Kaikki kissat olivat niin ärsyttäviä! Vain hänen asemallaa ja Henkäystähdellä oli väliä! Hän olisi joku päivä klaanin johtoportaissa ensimmäinen, eikä kukaan pääsisi pompottelemaan häntä enää ikinä!
“Hei, Laineliekki! Minne matka?” leirin suulla vartiossa istuva Maatuska kysyi. Naaras ei vastannut hänelle mitään vaan jatkoi vain matkaansa. Jokainen Kuolonklaanin kissa saisi jättää hänet nyt rauhaan! Hän ei tiennyt lainkaan miksi, mutta kaikki ärsytti häntä sillä sekunnilla enemmän kuin koskaan ennen!
“Vielä joku päivä kaikki nuo hyväuskoiset hölmöt saavat opetuksen ja näkevät, mitä oikea johtaminen oikein on! Sitten he saavatkin ihmetellä, mikä heihin iski!” Laineliekki murisi itsekseen samalla, kun antoi tassujensa johdattaa häntä pitkin metsää. Hän ei katsonut taakseen, eikä kyllä oikeastaan eteenkään. Hän vain kulki eteenpäin ja kirosi hiljaa Kuolonklaania ja kaikkia sen kissoja itsekseen.
Laineliekki ei sitä ehtinyt edes tajuta, kun hänen etutassunsa olivat jo veden varassa. Naaras ulahti ja löysi tasapainon pian joen pohjasta. Kuinka hän oli päätyny joen rantaan? Hän ravisteli poskiturkistaan vettä ja murisi itsekseen.
“Hienoa! Nyt olen kaiken lisäksi märkä! Voisiko tämä päivä paremmaksi mennäkään!?” hän sihisi hiljaa ja katsoi vauhkona veteen omaa heijastustaan. Hänen hengityksensä tiheni ja hän sivalsi veden pintaa kynsillään kuin repiäkseen kuvastuksensa pois siitä.
“Typerä joki!” hän sihahti hiljaa ja lähti harppomaan toiseen suntaan kiihtyneenä. Miksi maailma tuntui olevan hänen rauhaansa vastaan sillä hetkellä?
