Laineliekki
Kirjoittaja: Käärmis
*Laineliekki* siniharmaan naaraan uusi soturinimi tuntui kaikuvan hänen mielessään. Hän muisti nimityshetkensä innon ja sen voiman tunteen, joka kulki hänen sisällään sillä hetkellä, kun hänen mestarinsa – klaanin päällikkö – ilmoitti, että hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi sotureita. Naaras oli tuntenut niin suurta ylpeyttä itsestään. Hän oli päässyt ensiksi päällikön oppilaaksi ja sen jälkeen myös onnistunut täydellisesti pääsemään soturiksi.
Laineliekki katseli leuka ylpeästi pystyssä, kun hänen klaanitoverinsa tassuttivat leirissä edes takaisin ja eri suuntiin päämääränään, joko partion kanssa ulos lähteminen tai leirin sisässä ajasta nauttiminen.
Siniharmaan naaraan häntä oli kääritty siististi etutassujen ympärille ja hän istui hyvässä ryhdissä siinä katselemassa ja odottelemassa – vaikka ei tiennytkään mitä oikeasti oli odottamassa. Hän vain katseli, kun kissat kulkivat sinne tänne ja vain odotti selkeästi, että saisi jonkun hyvän päähänpiston, jonka sitten toteuttaisi tylsyyden poistamiseksi ja estämiseksi.
Pian Laineliekki huomasi Tattihallan. Kolli palautti hänen mieleensä tämän edesmenneen kumppanin, Tulisielun. Laineliekki oli vihannut tätä naarasta alusta asti ja lopulta hän oli päätynyt saamaan surmansa petturuudesta, mutta mitä muutakaan olisi voinut puoliveriseltä odottaakaan. Eiväthän he muuta olleetkaan kuin epärehellisiä pettureita.
Laineliekki katsoi kollia, joka tassutti nopeasti kohti leirin uloskäyntiä. Tämä ilmeisesti oli siis lähdössä partioon, tai jotain sellaista. Siniharmaasta naarasta tuohon kolliin ei saattanut luottaa vain sen tähden, että hän oli joskus ollut sillä tavoin puoliverisen kissan kumppanina. Se oli naaraan mielestä jo suuri epäuskollisuuden merkki. Hän ei ainakaan koskaan olisi voinut kuvitella itseään ei-puhdasverisen kissan kumppanina. Vain ajatus siitä puistatti häntä hännänpäästä nenänpäähän asti.
Pian Tattihalla katosi partion kanssa ja Laineliekki saattoi vain tuijottaa sinne, mihin kolli oli kadonnut. Tattihalla ei hänen mielestään edes ansainnut enää puhdasverisen kissan asemaa. Sama päti myös kaikkiin muihin niihin kissoihin, jotka olivat koskaan olleet puoliveristen tai klaanien ulkopuolisten kissojen kumppaneita. Laineliekki laski myös Hiljaisuusvarjon osittain tähän mukaan. Kolli oli kuitenkin saanut pentuja puoliverisen kanssa, vaikka he eivät kuulemma olleetkaan kumppaneita.
“Hei, Laineliekki!” joku tervehti nuorta naarasta. Hän käänsi päätään ja huomasi sisarensa Tuiskutuulen tulleen hänen vierelleen. Laineliekki hieman yllättyä asiasta. Hän ei ollut jutellut sisarensa kanssa pitkään aikaan, joten hän oli hieman yllättynyt, että tämä tuli hänen luokseensa.
“Tervehdys, Tuiskutuuli”, siniharmaa naaras tervehti puolisokeutunutta sisartaan ja heilautti häntäänsä vierellään merkiksi käydä istumaan siihen. Tuiskutuuli istahti siihen ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille, kuten Laineliekkikin teki.
“Kuinka olet voinut?” siniharmaa naaras kysyi sisareltaan.
“Ihan hyvin kai”, Tuiskutuuli sanoi hieman vaisuna. Laineliekki liikautteli tassujaan hermostuneena. Hän ei oikein tiennyt mitä tehdä tai sanoa, joten hän päätyi sitten vain nousemaan tassuilleen.
“Voisinkin itse asiassa mennä pyytämään Pimentovarjoa laittamaan minut johonkin partioon. Näkyillään!” hän sanoi ripeästi ja lähti tassuttamaan pois.
