Lainepentu
Kirjoittaja: Käärmis
Lainepentu tassutti höyhenen kevein askelin eteenpäin leirissä. Nuori naaras oli ajatellut olevan hyvä aika tutkia leiriä hieman omassa rauhassa. Hän oli tutkinut leiriä jo vähäsen aikaisemmin, mutta silloin hän oli ollut Mäntyviiksen tarkkailevan katseen ulottuvilla, nyt hän oli yksin.
Lainepentu huomasi saalistuspartion tulevan leiriin ja hän tassutti rennosti lähemmäs. Häntä kiinnosti mitä partio oli saanut napattua. Naaras näki neljän kissan tuovan jokainen hieman riistaa mukanaan leiriin. Hän myös huomioi yhden – tummanharmaan kollin, joka näytti nuorelta oppilaalta – jättävän nopeasti kantamansa oravan tuoresaaliskasaan ja erkaantuvan porukasta. Lainepentu näki tilaisuutensa.
Siniharmaa pentu tepasteli kollin luokse häntä pystyssä.
“Tervehdys arvon oppilas! Minä olen Lainepentu, Kuolonklaanin tulevaisuus, ja haluaisin, että kertoisit minulle jotain leirin ulkopuolella olevasta reviiristä tai oppilaan elämästä”, hän naukui arvokkaalla ja käskevällä äänellä. Kolli vilkuili ensin ympärilleen ja sitten käänsi palavan katseensa Lainepentuun.
“En minä ole mikään oppilas! Olen jo soturi senkin hiirenaivo, mutta mitä sitä pennulta nyt olettaisikaan, kaikki yhtä typeriä”, kolli sihisi ilkeästi. Lainepentu pahastui. Mistä hän olisi voinut tietää että niin pienikokoinen kissa saattoi olla jo soturi!
“Anteeksi vain, mutta tämä hiirenaivoinen pentu ei olettanut, että tuollaiset kääpiöt saattaisivat olla vielä sotureita”, siniharmaa naaras antoi takaisin katsoen kollia eriparisilmillään. Kolli sihahti ja painoi pienen pennun maata vasten vaivatta samalla hänen naamaansa sihahtaen.
“Älä sinä siinä pilkkaa kokoani rääpäle! Tuskin olet itsekään hiirenpoikasta suurempi!” kollin ääni oli silkkaa vihaa ja hänen sinisissä silmissään leimusi liekit. Siniharmaa naaraspentu katsoi häneen hetken ajan lamaantuneena, kunnes Mäntyviiksi ryntäsi pentutarhalta päin.
“Lepakkohuuto! Mikä sinut siinä muka oikeuttaa pelottelemaan pentuja! Sinun sietäisi hävetä! Soturit eivät alennu kiusaamaan suojattomia pentuja! Oletko menettänyt järkesi?” naaras murisi päästessään kaksikon luokse ja työnsi kollin pois Lainepennun päältä.
“Hän sen aloitti!” kolli sähähti. Mäntyviiksi katsoi häntä ärtyneesti.
“Mutta hän on vasta pentu! Soturina sinun pitäisi kyllä tietää, että pennut eivät aina tiedä mitä tekevät. Oletko jo täysin unohtanut oman pentuaikasi? Olit sinäkin sitten omalaatuinen tapaus”, naaras sanoi jo hivenen leppyneemmällä äänellä, mutta edelleen katsoi soturia tuimasti. Tummanharmaa kolli päästi tuhahduksen ilmoille ja tassutti pois sanaakaan sanomatta. Lainepentu katsoi hänen peräänsä vihaisesti ja näytti kieltä.
“Lainepentu! Käyttäydy nyt. Sinun tulisi kunnioittaa itseäsi vanhempia kissoja”, Mäntyviiksi läksytti nuorta naarasta. Hän vain tuhahti.
“Juupa juu. Miksi minun pitäisi hänen kaltaisiaan kirpunaivoja kunnioittaa. Hän kävi kimppuuni ilman syytä!” Lainepentu huudahti vihoissaan. Mäntyviiksi päästi pitkän huokauksen.
“Olisit sinä edes se fiksu noissa tilanteissa. Sinun kuuluisi olla suuttumatta ja välttää konfliktit klaanitovereidesi kanssa”, kuningatar naukui ja kääntyi sitten ympäri. “Voit tutkia leirin loppuun, mutta tulet sitten takaisin päiväunille, onko selvä?” hän huikkasi vielä lapansa yli, kun asteli sisään pentutarhaan. Lainepentu pyöräytti silmiään.
“Joo joo”, hän mutisi ja lähti taas kohti tuoresaaliskasaa.
*Olipa törkeä kissa! Lepakkohuuto taisi olla hänen nimensä? Miten kukaan kestää häntä! Säälittää jo valmiiksi hänen oppilaansa, kumppaninsa ja pentujensa puolesta, jos hän niitä koskaan saa. Sellaisen kirppusäkin kanssa olisi varmasti rankkaa elää!* pentu ajatteli päästessään tuoresaaliskasalle. Hän vilkaisi siihen ja tutkaili kaikkea saalista, mitä siihen oli kasattu. Hän kurotti kaulaansa katsellessaan niitä, jotta voisi myös haistaa niitä yrittäen arvioida parhaimman mahdollisen ruoan.
“Hei vain pieni pentu! Tarvitsetko kenties apua?” Lainepentu kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi ympäri katsoakseen kuka hänen luoksensa saapui. Hän näki soturin edessään. Hän oli liekinvärinen naaras tummanvihreillä silmillä. Lainepentu siristi silmiään.
“En”, hän sanoi töykeästi ja näki miten naaraan ilme muuttui hieman yllättyneeksi.
“Sinäpäs vasta olet pippurinen. Halusin vain auttaa”, hän sanoi hieman apealla äänellä. Lainepentu katsoi häneen vihaisesti.
“En tarvitse, enkä halua apua!” siniharmaa pentu sihahti. Soturi katsoi häneen loukkaantuneena ja siristi silmiään.
“Sinä et mahda pitää minusta? Mitä tein väärin? Johtuuko se siitä, että olen puoliverinen? Mutta tunnetko sinä minut sitten?” hän kyseli. Kuullessaan naaraan olevan puoliverinen, Lainepentu pörhisti karvansa ja näytti hänelle kieltä.
“Häivy senkin puoliverinen rotta! En halua sinua lähelleni”, pentu murahti. Soturi otti askeleen taaemmas ilmeisesti yllättyneenä pennun hyökkäävästä olemuksesta, mutta katsoi sitten häneen vihaisesti.
“Ei sitten. Koetin kuitenkin vain auttaa!” hän sanoi loukkaantuneella äänellä ja asteli pois. Lainepentu katsoi hänen peräänsä ylpeänä siitä, että oli onnistunut ajamaan naaraan pois luotaan, vaikka olikin häntä paljon nuorempi sekä kooltaan vielä häntä hurjasti pienempi. Sen jälkeen naaras kääntyi taas tuoresaaliskasan puoleen ja valitsi sieltä nopeasti itselleen hiiren ja luikki pois.
Lainepentu heräsi nähtyään painajaista. Siinä hänet kaapattiin ja kuljetettiin kauas pois Kuolonklaanista. Pieni siniharmaa naaras oli yrittänyt päästä kaappaajansa otteesta ja yritti parhaansa mukaan palata takaisin, mutta jos hän olikin onnistunut pääsemään kaappaajan otteesta, hänet oli saatu aina kiinni. Kaiken sen päätteeksi, kun Lainepentu pääsi viimeisen kerran karkuun, mäyrä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja murhasi hänet.
Lainepentu painautui sisaruksiaan vasten toivoen, että kaikki se ei kävisi toteen. Häntä kauhistutti ajatus siitä kaikesta. Siitä miten hänet oli kaapattu ja viety sisaruksiensa luota ja Kuolonklaanin luota ja siitä, miten hän oli kuollut mäyrän kynsissä tuntemattomalle maalle kauas sisaruksistaan, jolloin nämä eivät koskaan saisi tietää hänen ikinä kuolleen.
Lainepentu päästi pienen voihkaisun ja painoi päänsä hän puristi silmiään ja toivoin nukahtavansa, mutta saavansa tällä kertaa paremman unen. Sellaisen jossa hän ei kuolisi, tai häntä ei kaapattaisi. Hän sulki silmänsä ja toisti mielessään uudelleen ja uudelleen sitä, miten halusi hyvän unen eikä pahaa unta.
Pian Lainepentu nukahtikin ja alkoi nähdä rauhallista ja hyvää unta. Unta, jossa häntä ei häiriköinyt vaarat ja kuolema. Uni josta hän saattoi nauttia ja jonka rauhallisessa syleilyssä hän olisi voinut kellua ikuisuuksiin.
Lainepentu asettui Mäntyviiksen eteen. Naaras oli luvannut kertoa tarinan Viiltotähdestä pennulle. Lainepentu oli kuullut sen lukemattomia kertoja jo, mutta hän rakasti tarinaa yli kaiken. Hän halusi kuulla sen aina vain uudelleen ja uudelleen.
“Ennen kuin yksikään Kuolonklaanin tämänhetkisistä kissoista oli syntynyt, oli kissa – Viiltotähti – joka keräsi itselleen kannattajia ja loi Kuolonklaanin. Hän oli taitava päällikkö ja hän loi myös meidän tuntemamme Pimeyden Metsän täydestä tyhjästä. Hänellä oli erityinen kyky luoda ja herättää kuolleita kissoja henkiin. Hän oli koko klaaniemme historian suurin ja parhain päällikkö ja hänen voimansa ja taitonsa olivat sanoinkuvaamattomia. Hän johdatti Kuolonklaanin sen nykyiselle kodille ja antoi sille mahdollisuuden elää täällä”, Mäntyviiksi kertoi. Hän oli selkeästi päättänyt, että olisi helpompi tiivistää koko tarina, jotta hän ei joutuisi kuluttamaan ylimääräistä aikaa se tympäsi Lainepentua hieman. Hän olisi halunnut kuulla tarinan täysin kokonaisena ja kuvailtuna, mutta antoi lopulta olla.
“Minusta tulee suuri kuin Viiltotähdestä joku päivä!” hän julisti ponkaisten pystyyn innoissaan. Mäntyviiksi kehräsi.
“Menepäs nyt leikkimään ulos. Tule sitten auringonhuipun aikaan päiväunille”, kuningatar naukui ja paimensi pennun ulos pesästä. Lainepentu ryntäsi leirin reunaan ja alkoi koota kiviä kasaan.
“Minä, Lainetähti, luon tämän suuren kivikukkulan. Sen huipulta minä tulen ilmoittamaan kaikki tärkeät asiani klaanille. Kaikki kissat jotka epäilevät tai arvostelevat minun taitojani ja päätöksiäni ajetaan pois klaanistani”, siniharmaa naaras mutisi samalla, kun kokosi kiviä päällekäin. Ne eivät olleet kovin isoja ja kun Lainepentu katsoi kasaansa, hän pettyi.
“Se näyttää epävakaalta”, hän naukui surkastuneena, mutta päätti kuitenkin kiivetä sen päälle varovasti. Kun hän pääsi huipulle, hän ulvahti voitonriemuisena.
“Ha haa! Minua ei epävakaat kivikasat päihitä!” hän julisti ja kehräsi kovaäänisesti. Kuitenkin silloin kivet hänen allaan liikahtivat ja hän puoliksi pyöri ja puoliksi lensi kivikasan huipulta maahan asti.
Lainepentu muksahti maahan ulvahduksen saattelemana ja pian kissojen uteliaasti kimmeltäviä katseita oli suunnattuna häneen. Naaras tunsi koko turkkinsa kuumenevan silkasta noloudesta ja hän luikki äkkiä sisään pentutarhaan piiloon kaikkien katseilta. Hän tunki sisään pesään korvat luimussa ja kyyneleet silmiin tunkien, silkasta noloudesta.
“Mikä hätänä?” Mäntyviiksi kysyi huomatessaan pennun.
“Ei mikään!” Lainepentu kivahti. “Haluan vain piiloutua muiden katseilta”, hän lisäsi vielä hiljaa ennen kuin Mäntyviiksi kerkesi sanoa mitään. Naaras nyökkäsi lempeästi.
“Jos tarvitset jotain, rohkene vain kysymään”, hän sanoi siirtyen kauemmas. Lainepentu nyökkäsi vähän ja kääriytyi sammalille nolona.
Hetken siinä maattuaan Lainepentu tunsi pehmeän kosketuksen kyljessään. Hän nosti katsettaan vauhkona ja katsoi suoraan sisareensa, joka oli tullut hänen vierelleen.
“Öö… Ajattelin vain kysyä haluaisitko leikkiä?” Lainepennun sisar Tuiskupentu naukaisi.
“En!” Lainepentu huudahti ja laski taas kuononsa sammaliin.
“Jaa… ei sitten. No jos innostut, olen aukiolla leikkimässä”, Tuiskupentu naukaisi ja loikki ulos. Lainepentua harmitti hieman, että hän ei lähtenyt, mutta samalla hänestä se oli vain hyvä. Kukaan ei pääsisi nauramaan hänelle siitä päin naamaa, kun hän oli tippunut kivikasalta. Hän odottaisi vaikka ikuisuuden, jotta kaikki unohtaisivat tapahtuneen, eikä hänelle naurettaisi siitä. Lainepennusta tuntui, että kaikki kissat nauraisivat hänelle ja Henkäystähti ajattelisi hänen olevan nolo, eikä hänestä koskaan tulisi tämän oppilasta tai varapäällikköä. Hänestä tulisi nöyryytetty.
Lainepentu tassutti aukiolla. Hän oli jo täysin unohtanu sen miten hän oli tipahtanut siltä pieneltä kivikasalta. Nyt siniharmaa naaras etsi itselleen jotain seuraa. Hän halusi kovasti tehdä jotain kiintoisaa. Hän huomasi pian leirin laidalla vaalean punaruskean kollin. Lainepentu muisteli hänen nimensä olevan Tattihalla. Hän oli joskus ohimennen kuullut kollin nimen ja mietti voisiko tälle tässä tilanteessa jutella. Siniharmaa pentu pohti hetken ja päätti sitten vain mennä kollin luo. Hän asteli varmoin askelin tämän luokse, kunnes oli vain parin hännänmitan päässä kollista.
“Hei!” Lainepentu tervehti. Kolli käänsi katseensa häneen ja alkoi hymyillä.
“Ai tervehdys pienokainen! Mikäs sinun nimesi mahtaa olla?” kolli kysyi.
“Olen Lainepentu. Oliko sinun nimesi mahdollisesti Tattihalla?” pentu kysyi. Soturi nyökkäsi hänelle hymyillen.
“Mitäs on mielenpäällä? Miksi tulit juttelemaan kanssani?” Tattihalla kysäisi.
“Halusin vain juttuseuraa ja sinä näytit olevan yksin”, Lainepentu selitti. Kolli hymyili taas lempeästi.
“Oikeastaan odotan että kumppanini tulee partiosta. Oletko jo kenties kuullut hänestä, hänen nimensä on Tulisielu?” kolli kysyi ja sillä hetkellä partio saapui takaisin leiriin ja Lainepentu näki sen saman liekinvärisen naaraan, jonka kanssa pantu oli kinannut tuoresaaliskasalla. Tattihalla loikki tämän luokse koskettamaan neniä ja Lainepentu jäykistyi heti.
“Onko tuo Tulisielu!” hän henkäisi karvat pörrössä. Tattihalla naurahti.
“Kyllä”, hän vastasi hymyillen, mutta hänen hymynsä hyytyi hänen nähdessään Lainepennun inhoavan katseen.
“Mitä nyt? Onko jokin vialla?” Tulisielu kysyi ja äkkäsi pian Lainepennun.
“Sinun kumppanisi on puoliverinen! Kamalaa!” siniharmaa pentu huudahti ja ravasi pois. Hän ei voinut edes jutella satunnaisten sotureiden kanssa ilman, että inhottavat kissat ilmestyivät paikalle.
Lainepentu säntäsi pentutarhaan niin sanotusti “turvaan” tätä puoliveristä kissaa ja jäi sinne pörhistelemään karvojaan.
“Kamalaa”, hän mumisi vielä tarkkaillen aukiolle jäänyttä Tuisielua ja tämän kumppania Tattihallaa. Pentu päästi huokauksen ja alkoi sukia turkkiaan. Hänen täytyi putsata siitä kaikki ne “saastat” mitä siitä puoliverisestä kissasta häneen olisi saattanut tarttua.
