Lainepentu
Kirjoittaja: Käärmis
Lainepentu tunsi kolkkoa mielihyvää nähdessään kyynelten kihoavan oppilaan silmiin. Hän yritti änkyttää vielä jotain, mutta ei saanut täyttä lausetta ulos suustaan ja juoksi pois pesästä. Lainepentu purskahti kehräykseen ja sulki silmänsä omahyvästä. Sitten hän kuitenkin tajusi, että alusia ei oltu vaihdettu. Hän päästi pienen ärtyneen sihahduksen, mutta työnsi ärtymyksensä syrjään.
“No eihän se minua haittaa. Hän se niitä nuhteluita saa, kun ei tehnyt hommaansa, en minä”, pentu tokaisi ja lähti omalle pedilleen samalla sammalia napaten. Samahan hänen olisi itse vaihta omat alusensa. Ainakin hän saisi harjoitusta tulevia oppilaantehtäviä varten. Hän alkoi siis väkertää, vaikka ei sitä oikeasti osannut ja yritti parhaansa mukaan saada sammalet vaihdettua.
Lainepentu istui tylsistyneenä leirin laitamalla auringon lämmittämällä kohdalla. Vaikka ilma olikin jo viileä, hän lämmitti itseään pysymällä mahdollisimman tiiviinä kasana ja pörhistämällä turkkiaan. Hän siirtyi tuoresaaliskasalle vilkuilemaan mitä riistaa sinne oli tuotu. Hän yritti päättää mikä olisi paras, mutta ei hänen kyllä kovin tehnyt mieli syödä.
“Samahan se olisi vaikka karata leiristä! Täällä on niin tylsää, että ihme etten ole jo kuollut siihen!” Lainepentu sihahti. Siniharmaa pentu kuitenkin tiesi, ettei koskaan voisi karata leiristä. Hän pettäisi sillä klaaninsa ja mikä pahempaa Henkäystähden. Jos Lainepentu koskaan pettäisi Henkäystähden, hän olisi itselleen ikuisesti vihainen. Hänestä heidän päällikkö oli vahva ja fiksu ja hän seuraisi mielellään tämän käpälänjäljissä.
Kuin ajatuksen voimasta päällikkö astelikin leiriin partiosta. Lainepennun silmät suurenivat ja hän katsoi tätä, kun kolli tassutti pennun ohitse kohti tuoresaaliskasaa. Lainepennun sydän hyppi hänen rinnassaan, kun hän katseli päällikköä ja hipsi lähemmäs tätä varovasti.
“Tämä orava on varamasti paras mitä tuoresaaliskasassa on!” nuori naaras ilmoitti nostaen oravan tuoresaaliskasasta Henkäystähden tassujen juureen. Hän katsoi silmät kimmeltäen klaaninpäällikköä ja oli puhjeta innosta. Henkäystähti silmäili sitä hetken ja tökkäsi sitä etukäpälällään.
“Kiitoksia”, hän naukaisi laimeasti, nappasi oravan ja tepasteli tiehensä. Lainepentu katsoi tämän perään täpinöissään. Hän oli saanut kiitokset päälliköltään! Sitä paremmaksi päivä ei olisi voinut mennä! Hänen päällikkönsä arvosti häntä!
Lainepentu oli niin täpinöissään, että ei meinannut huomata paikalle saapuvaa Lepakkohuutoa. Tämä vilkaisi pentuun ktlmästi ja tönäisi tätä sivummalle niin, että hän kaatui. Lainepentu päästi sihahduksen ja ponkaisi heti pystyyn.
“Hei varoisit vähän köntys!” Lainepentu sihahti ja huitaisi käpälällään kohti soturin takatassua. Lepakkohuut kuitenkin veti tassunsa pennun ulottumattomiin ja päästi pitkän sihahduksen.
“Lopeta tuollainen ellet halua saada kynsistä silmillesi!” kolli sihisi ja pörhisteli karvojaan. Lainepentu illisti ja kipitti pois äkkiä. Hän ei antanut kollille mahdollisuutta kostaa. Se ei välttämättä päättyisi pennulle niinkään hyvin. Lepakkohuuto nimittäin vaikutti niin äkkipikaiselta, että voisi helpostikin vetää pentua silmille ja sitähän Lainepentu ei halunnut. Hän ei halunnut, että hän sokeutuisi eikä voisi toimia enää soturina ja ei koskaan pääsisi todistamaan Heinkäystähdelle kuinka hyvä soturi hänestä tulee. Sitähän Lainepentu ei halunnut. Hän halusi näyttää päällikön edessä mainiolta ja toivoi tämän näkevän hänen potenttiaalinsa. Hän halusi tulla Kuolonklaanin yhdeksi parhaimmista sotureista.
Lainepentu katseli miten soturit juttelivat keskenään leirissä ja jakoivat riistaa. Hän myös huomasi saalistuspartion lähtevän leiristä ja toivoi jo olevansa oppilas ja pääsevänsä mukaan partioihin. Hän nappaisi aina eniten riistaa ja ajaisi kaikki epätoivotut vieraat pois reviiriltä. Lainepentu vain tiesi olevansa paras kaikista – tai niin hän itselleen aina kertoi.
Lainepentu huomasi Pimentovarjon leirin laidalla jakamassa sotureita ja oppilaita partioihin. Nuori naaraspentu saattoi vain kuvitella, kuinka mahtavaa olisi olla klaanin varapäällikkö. Hän oli päättänyt joskus tulevansa klaanin varapäälliköksi ja siitä vielä päälliköksi. Hänestä tulisi kaikkein suurin ja parhain päällikkö – tietysti vain Kuolonklaanin perustajan Viiltotähden jälkeen.
Lainepennun huomion kuitenkin vei se, kun hän huomasi sisarensa parantajan pesällä. Hän nousi ylös ja tassutti pesää kohden.
Lainepennun kulun kuitenkin pysäytti Mäntyviiksi.
“Lainepentu, oletko syönyt tänään vielä mitään?” naaras kysyi. Lainepentu vain nyökkäsi ja yritti päästä tämän ohitse.
“No mikäs sinulla nyt on? En ole koskaan aikaisemmin nähnyt sinun noin kiihkeästi haluavan parantajan pesälle”, Mäntyviiksi kiusoitteli.
“Pois tieltä!” Lainepentu kivahti. “Näin Tuiskupennun siellä ja haluan tietää mitä on tapahtunut! Nyt päästä minut!”
“Selvä, muista kuitenkin pitää itsestäsi huolta”, Mäntyviiksi naukui samalla, kun lähti pois. Lainepentu viiletti suoraan parantajan pesälle ja pysähtyi käpälät liukuen sen suulle ja pisti päänsä sisään katsellen, miten Sumutassu nimiseksi tunnistamansa parantajaoppilas hääräsi jotain hänen sisarensa ympärillä.
“Onko kaikki hyvin lainepentu?” ääni hänen takanaan säikäytti siniharmaan naaraspennun ja hän käännähti ympäri. Hän näki klaanin parantajan Hehkuaskelen suoraan edessään. Tämän keltainen katse oli lukkiutunut suoraan pentuun ja hän näytti hieman huolestuneena. Lainepentu tuhahti ja nyökäytti päätään nopeasti kääntäen katseensa taas kohti sisartaan ja Sumutassua.
“Joo, joo, kaikki on hyvin. Tulin vain katsomaan mikä Tuiskupennulla on”, siniharmaa pentu mumisi. Hahkuaskel naukaisi jotain myöntävää ja poimi maasta yrttejä joita hän oli maahan laskenut.
Tämän tassuttaessa sisään, Lainepentu pujahti pesään. Hän tassutti pehmein askelin kohti sisartaan ja kuolonklaanin parantajaoppilasta eriparisilmiensä katse naulittuna sisareensa.
“Mitä tapahtui?” Lainepentu naukaisi heti sisarensa luokse päästyään. Tuiskupentu katsoi häneen hieman vaivaantuneena.
“Leikin hippaa Hiljaisuustassun kanssa ja kompastuin. Sitten tassuuni alkoi sattua”, hän kertoi. Lainepentu siristi silmiään ja käännähti ympäri. Hän huiskaisi häntäänsä ja lähti lampsimaan eteenpäin.
“Mihin sinä menet?” Tuiskupentu naukui hämmentyneenä ja yllättyneenä, kun hän alkoi astella kohti pesän suuta.
“Menen sanomaan Hiljaisuustassulle suorat sanat!” Lainepentu naukaisi äreästi.
“Ei! Ei se ollut hänen vikansa”, Tuiskupentu naukui. Lainepentu päästi huokauksen ja kääntyi sisareensa päin. Hänen siniharmaa turkkinsa väreili, kun hän tassutti takaisin tämän luokse. Hän hengitti syvään ja katsoi sisartaan hiljaa.
“Haluaisin vain syyttää asiasta jotakuta, se yleensä auttaa turhautumistani”, hän kertoi. Tuiskupentu katsoi häneen avuttomana.
“En tarkoittanut satuttaa tassuani – eikä Hiljaisuustassukaan!” hän naukaisi. Lainepentu nyökkäsi ja nuolaisi tämän päälakea. Tuiskupentu oli kyllä Lainepennun mielestä hieman höpsö. Ei tämä tietenkään halunnut satuttaa itseään. Lainepentu halusi tämän vain pysyttelevän turvassa ja välttävän itsensä satuttamista.
“Ole varovaisempi pöhkö. En halua tulla tulevaisuudessa katselemaan sinua tänne. Haluan nähdä sinut leikkimässä, harjoittelemassa, saalistamassa, mitä ikinä muuta kun täällä makoilemassa! En halua, että jäät tänne kököttämään, kun me olemme jo tulossa oppilaiksi”, hän naukui vakavalla äänellä. Hän välitti kyllä sisarestaan, mutta ei vain varsinaisesti osannut näyttää sitä, joten hän toivoi, että Tuiskupentu kokisi hänen sanansa vain huolestuneena huolehtimaan, eikä syyttelemisenä ja nuhtelemisena.
Hänen halunsa pitää sisarensa turvassa oli tosiasiassa hyvin suuri, mutta hän ei vain koskaan osannut tai halunnut näyttää sitä. Hän osittain tunsi sen olevan nöyryyttävää ja hölmöä ja näyttävän hänen olevan heikko. Se myös paljastaisi muille, mitä he voisivat käyttää aseensa, jos he yrittäisivät kiristää häntä.
//Tuisku?
