Lainetassu
Kirjoittaja: Käärmis
Lainetassu pysähtyi Henkäystähden taakse, kun päällikkö hidasti ja pysähtyi lumisessa metsässä. He olivat lähteneet saalistuspartioon ja muut partion jäsenet olivat jo erkaantuneet omille teilleen.
“Lähde sinä tästä kohti jokea, mutta varo askeliasi, jotta et tipahda veteen. Meillä ei ole aikaa pelastaa huolimattomia oppilaita veden varasta”, päällikkö naukui kääntyen oppilastaan kohden. Lainetassu katsoi häntä vakava ilme kasvoillaan ja nyökkäsi. Sitten hän lähti tassuttamaan eteenpäin lumihangessa yrittäen pysyä sellaisilla kohdilla, jossa lumi ei ollut liian puuterimaista, jotta hän ei uppoaisi.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua nuori naaras viimein haistoi jopa jotain. Oravan haju leijaili hänen nenäänsä ja vesi tulvahti hänen kielelleen. Ajatus makoisasta oravasta vain sai hänen suunsa vettymään. Tuntui siltä, että oli kulunut ikuisuus siitä, kun hän oli saanut purra hampaansa johonkin lihaisaan ja makoisaan.
Lainetassu kiihdytti askeliaan ja lähti kulkemaan nopeasti kohti oravan hajua. Naaras saattoi vain kuvitella Henkäystähden ylpeän katseen, kun hän toisi pulskan, lihaisan oravan mukanaan. Innostus vain kasvoi hänen sisällään, kun hän kulki kohti hajun lähtökohtaa.
Lainetassu katsoi silmät kirkkaina oravaa, joka kaiveli lehtensä pudottaneen pensaan juurta tarkkaan. Se kait etsi ruokakätköjään ja tutki siis kaikki mahdolliset paikat.
*Typerä otus*, nuori naarasoppilas ajatteli, kun katseli oravan touhuja. Hän hiipi pörröhäntäistä eläintä kohti hitaasti ja yritti parhaansa mukaan pitää itsensä hyppäämästä suorinta tietä sitä kohti. Lumi voisi olla huono alusta ponnistaa. Jos tassut uppoisivat hankeen, loikka jäisi varmasti lyhyeksi.
Lainetassun yrittäessä päästä vielä vähäsen lähemmäs, hänen kiivaasti heiluva häntänsä osui keppiin, joka päästi ääntä liikahtaessaan. Orava ponnahti pystyyn ja katsoi Lainetassua lähes suoraan silmiin. Oppilas yritti hypätä sen kimppuun, mutta orava otti jalat alleen ja lähti kipittämään karkuun nopeasti. Turhautuneena nuori siniharmaa naaras lähti ravaamaan sen perään parhaansa mukaan.
Orava kipitti helposti lumihangen pinnalla ja loikki kohti läheisen puun runkoa. Turhautuminen alkoi pauhata Lainetassun sisällä, kun hän epätoivoisesti jahtasi pörröhäntää.
Juuri ennen kuin orava kerkesi vilahtaa puuhun, sen kimppuun loikkasi jokin. Tämä jokin oli hiekanvärinen kollikissa tummanruskeilla kuvioilla. Tarkemmin, Hilleripilvi.
Lainetassu rämpi lumessa tassut upoten kollin luokse ärtyneenä siitä, että tämä oli vienyt hänen saaliinsa. Eihän hän olisi oravaa oikeasti enää onnistunut napata, mutta sillä ei ollut tarpeeksi väliä ajatellen, että hän oli teknisesti ottaen nähnyt oppilaan nolaavan itsensä sitä napatessaan – ainakin jos oli katsonut oikeaan suuntaan.
“Anteeksi vain, mutta tuo oli kyllä minun oravani! Joten jos millään viitsisit napata oman riistasi sen sijaan, että veisit muiden, arvostaisin asiaa hyvin”, nuori siniharmaa naaras sanoi happamasti hampaidensa välistä. Hän katsoi ensin silmät sirrillä Hilleripilveä ja alkoi sitten vilkuilla ympärilleen sen varalta, jos Henkäystähti olisi lähistöllä. Päällikkö ei varmasti arvostaisi, jos hän valittaisi muille kissoille siitä, että he vain kantoivat kortensa kekoon nappaamalla saaliin, joka oli melkein päässyt karkuun.
//Hilleri?
