Lammikkoloikka
Kirjoittaja: Aura
“Pitäisikö meidän sitten lähteä, että ehdimme takaisin ennen auringonlaskua? Pimentovarjo ainakin määräsi minut iltapartioon, niin minun pitää ehtiä takaisin ennen sitä”, Aamuraita ehdotti ja nyökkäsin naaraalle. Mitäpä sitä turhia aikailemaan. Olin heti aamutuimaan koonnut vapaapäiväänsä viettävistä kissoista sopivan poppoon kenen kanssa lähteä harjoittelemaan taistelua.
“Ai, huomenta. Oletteko te lähdössä partioon?” kuului ääni takaatani. Käänsin päätäni ja pudistelin sitä. Kysyjä oli Hämärähalla, Kaamoskukan kumppani ja tuore kuningatar.
“Me lähdemme harjoittelemaan taistelemista”, Neilikkasydän ehti naukaista ja nyökäytin päätäni. Ideaalitilanteessa meitä olisi ollut vielä enemmän, mutta suurin osa kissoista oli joko partioimassa tai nukkumassa yöpartion aiheuttamaa univelkaa pois. Neilikkasydämen naukaisu sai Hämärähallan ensin mietteliääksi, mutta sitten naaraan kasvoille tuli omituinen ilme. En osannut tulkita sitä. Kurtistin kulmiani, Hämärähalla aikoi selkeästi sanoa jotain.
“Odottakaa tässä, tulen mukaanne!” ruskeankirjava kuningatar naukaisi topakasti ja ennen kuin ehdin reagoida hänen ilmoitukseensa, naaras oli jo kadonnut takaisin pentutarhaan. Hämärähallan ilmoitus yllätti täysin. Olin käsittänyt, että tuoreet kuningattaret eivät jättäisi pentujaan yksin mistään hinnasta. Pian naaras palasikin aukiolle ja lähti heti kiitämään kohti leirin suuaukkoa. Kohautin olkiani ja viitoin hännälläni muita kissoja seuraamaan. Mikähän kiire Hämärähallalla oikein oli? En kuitenkaan laittanut pahakseni sitä, että Hämärähalla otti vetovastuun.
“Odota vähän”, huokaisin ja yritin kiriä etumatkaa ottaneen naaraan kiinni.
“Anteeksi, totta kai! Ajattelin vain, että kun Kaamoskukka nukkuu vielä ja Mäntyviiksi suostui vahtimaan pentuja, niin minulla olisi nyt hyvä hetki harjoitella”, Hämärähalla pahoitteli pirteällä äänellä ja minun teki mieli huomauttaa, että tässä ei nyt menty hänen aikataulujensa mukaan. En myöskään ymmärtänyt mitä väliä sillä olisi, vaikka Kaamoskukka heräisikin nyt? Kai kolli voisi vahtia omia pentujaan. Pidin kuitenkin mölyt mahassani, vaikka ajattelinkin, että kuningatar oli epäkohtelias. Ilman raikkaus tarttui minuunkin ja vei epämiellyttäviä asioita mennessään. *Rentoudu Lammikkoloikka, kaikki ovat joskus epäkohteliaita*, muistutin itseäni, vaikka ajattelinkin, että minä en koskaan olisi yhtä ärsyttävä.
“Lehtikuusilaaksoon?” Hämärähalla huikkasi ja vilkuili muita kissoja iloisesti. Nyökyttelimme naaraalle vastaukseksi. Heti kun naaras katsoi taas eteensä, pyöräytin silmiäni. Jolkottelin Hämärähallan, Aamuraidan ja Neilikkasydämen rinnalla kohti Lehtikuusilaaksoa. Lähestyvä lehtikato teki minut hermostuneeksi. Kissat olivat silloin entistä nälkäisempiä eikä eloklaanilaisiin ollut luottamista. Taistelutaidot olisi hyvä pitää tuoreessa muistissa. Sen takia olin koonnut klaanitovereistani sopivan porukan taisteluharjoituksiin. Mukaani oli tarttunut itselleni kolme kohtalaisen tuntematonta soturia ja vaikka en ollut erityisen seurallinen kissa, pidin tätä myös oivana mahdollisuutena tutustua heihin. Tai no, Aamuraitaan ja Neilikkasydämeen. Tai ainakin oppia tuntemaan heidän heikkoudet taisteluissa. Olisin halunnut pyytää mukaan myös entisen mestarini, Tuimakatseen, mutta kolli oli ollut kiireinen partioiden kanssa.
“Pitäisikö meidän pysähtyä tähän?” ehdotin. En ollut erityistä johtajatyyppiä, kuten isäni, mutta en halunnut Hämärähallan saavan tähän tilanteeseen liikaa valtaa. En pitänyt siitä miten Hämärähalla otti itselleen tilaa. Naaras oli jotenkin todella tunkeileva.
“Sopii. Pitäisikö meidän jakautua pareihin? Lammikkoloikka, olisitko parini?” ruskeankirjava kissa hymyili leveästi ja minun teki mieli tuhahtaa, että en jaksanut kuunnella enää sekuntiakaan Hämärähallan tavaa kimittää. Neilikkasydän ja Aamuraita kuitenkin ehti naukaista, että paritaistelu sopi heille, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja.
“Sopiihan se”, naukaisin tekopirteästi ja väläytin Hämärähallalle epäaidon hymyn. Naaras ei kuitenkaan joko huomannut sitä tai sitten ei halunnut huomata, sillä mikään hänen tavassa olla ei muuttunut tippaakaan. Lönkyttelin naaraan perässä. *Et edes kysynyt missä minä haluan taistella*, mietin ärsyyntyneesti, mutta en edelleenkään sanonut mitään.
“Onnittelut vielä pennuista, on varmasti hienoa olla emo”, sanahdin Hämärähallalle etäisen viileästi ja katselin puiden latvoihin. Minun mieleeni tuli se kerta, kun minä ja Särösärinä olimme napanneet yhdessä hienon oravan. Särösärinä oli sentään ollut ihan okei.
“Ai, kiitos! Heissä riittää tekemistä, mutta rakastan heitä kovin. Haluaisitko sinä pentuja, sinulla ei taida olla kumppania?” naaras uteli ja tunsin kuinka kuppini alkoi täyttyä.
“Me emme tietääkseni ole vielä sillä tasolla, että minun asiani kuuluisivat sinulle”, totesin hieman tylysti, mutta en enää jaksanut olla kovinkaan mukava. Muut kissat ärsyttivät minua aniharvoin. Sen takia en voinutkaan ymmärtää mikä Hämärähallassa oli niin erityistä. Toinen oli kuin Myrskymahti, joka oli toinen kissa ketä en voinut sietää. Yritin kuitenkin, koska naaras oli emoni parhaan ystävän tytär. Hämärähallakin oli toisaalta Pimentovarjon pojan kumppani… Mietin voisiko siitä olla jopa jotain haittaa, jos en pysyisi Hämärähallan kanssa hyvissä väleissä. Mittailin naaraasta katseellani. Hän vaikutti harvinaisen harmittomalta.
“Kaamoskukka katselee minua leirissä ihan tarpeeksi. Tulin tänne taistelemaan, en sinun ihailtavaksi”, Hämärähalla naukaisi yllättävän tylysti ja luimistin korviani. Olin olettanut, että Hämärähalla oli sisäisestikin kuin pilvi. Pehmeä ja höttöinen. Olin kuitenkin tyytyväinen, että minun ei enää tarvinnut kuunnella naaraan ylitsevuotavan pirteää tapaa puhua. En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun Hämärähalla hyökkäsi. Olin hidas, joten en saanut väistettyä ja naaras sai potkaistua minut maahan. Älähdin, kun lensin selälleni kuuraiseen ja märkään nurmikkoon. Nousin nopeasti ylös ja ehdin nähdä, kun naaras otti loikan taaksepäin ja hyppäsi sitten minua kohti. Naaras sai minut jälleen maahan ja haukoin happea, kun ilma pakeni keuhkoista iskun myötä. Hämärähalla lukitsi minut maahan ja tuijotti minua pelottavalla tavalla. Ahdistus kupli sisälläni eikä löytänyt muuta pakoreittiä ulos, kun hyökkäyksellä. Potkaisin naarasta vatsaan ja yritin sohia toista myös etukäpälilläni, mutta en keksinyt mitään pakoreittiä ulos naaraan otteesta. Lopulta Hämärähalla nousi ylös ja päästi minut vapaaksi.
“Minä en ehtinyt reagoida”, mutisin, mutta minun oli myös pakko lisätä:
“Sinä olet hyvä, en tiennyt, että olet noin taitava.” Olin aidosti yllättynyt. En ollut osannut odottaa, että Hämärähalla olisi noin taitava naaras. Minun oli pakko myöntää, että olin ehkä aliarvioinut hänet. Hämärähalla kohautti olkiaan, mutta katsoi minua sitten hieman huolestuneena.
“Lammikkoloikka, minun pitäisi nyt palata leiriin, mutta sitä ennen minun on pakko pyytää sinulta jotain. Sinun on pakko suostua. Lupaa minulle, että suostut”, Hämärähalla pihahti ja katseli ympärilleen hermostuneena.
“Ööh, okei. Minä suostun, kai?” naukaisin epäluuloisesti. Olin kuitenkin utelias kuulemaan mitä naaraalla oli mielen päällä. En kuitenkaan voisi oikeasti suostua, jos se sotisi arvojani vastaan.
“Sinä et saa kertoa Kaamoskukalle, että minä osaan taistella. Olen aika hyvä, enkö vain? Sinä et saa oikeastaan kertoa kenellekään. On parempi, että Kaamoskukka ei edes tiedä, että minä olin harjoittelemassa teidän kanssa”, Hämärähalla lopulta kuiskasi. Hänen ääneensä oli sekoittunut hermostuneisuutta, huolta, jopa ehkä pientä aggressiota? En ymmärtänyt miksi Kaamoskukka ei saisi kuulla asiasta, mutta en kuitenkaan ollut niin utelias, että utelisin lisää.
“Ei kuulu tapoihini juoruta”, sanahdin lyhyesti. Pidin Hämärähallaa outona ja ärsyttävänä, mutta jos asia oli hänelle tärkeä, voisin pysyä hiljaa. En minä edes tuntenut Kaamoskukkaa tai liiemmin seurustellut muiden klaanitovereiden kanssa. Kuningattaren suusta pääsi helpottunut huokaisu.
“Kiitos, Lammikkoloikka. Se merkitsee minulle paljon. Minun pitää nyt palata leiriin. Pennuilla on jo varmaan nälkä”, Hämärähalla naukaisi hieman tyhjästi. Nyökkäsin.
“Kiitos harjoitteluseurasta, turvallista kotimatkaa”, huikkasin Hämärähallan perään ja käännyin sitten etsiäkseni muut. Jokin Hämärähallassa oli niin kiehtovaa. Olin täysin varma siitä, että hän salasi jotain. Se miten hän oli aluksi ollut niin pirteä ja tilaa ottava, kuin naaras ei olisi koskaan saanut päättää omista asioistaan.. Ja sen jälkeen Hämärähalla oli yllättänyt minut erinomaisilla taistelutaidoillaan. Kurtistin kulmiani. Ja miksi Kaamoskukka ei saisi tietää siitä, että hänen kumppaninsa oli mainio taistelija? Olin kuullut, että Kaamoskukka arvosti hyviä taistelutaitoja itsekin, joten mitä haittaa siitä oli, että hänen oma kumppaninsakin oli sellainen? En voinut ymmärtää, joten päätin, että tutustuisin Hämärähallaan enemmän. Aistin, että Hämärähallan pinnan alla kyti jotain, mutta en vain tiennyt mitä.
”Mihin Hämärähalla katosi?” Aamuraita kysyi ja havahdutti minut mietteistäni.
”Hänen piti lähteä ruokkimaan pentujaan. Harjoitellaanko vielä kolmistaan? Sekin olisi hyvää harjoitusta. Taistelutilanteet eivät kuitenkaan koskaan ole täysin tasavertaisia, joten yli-ja alivoimaakin olisi hyvä harjoitella”, ehdotin kaksikolle ja yritin unohtaa Hämärähallan hetkeksi. En voinut puhua Neilikkasydämelle tai Aamuraidalle epäilyksistäni, sillä en tuntenut heitä lainkaan. Mietin, että puhuisinko Tuhkajuovalle tai siskoilleni, mutta en ollut varma. He olivat keskenään niin läheisiä ja minusta tuntui siltä, että olin tipahtanut meidän kolmikosta ulos. Päätin, että keskittyisin nyt vain taistelemaan ja miettisin perheasioitani sitten aivan toisella ajalla. Pieni kilpailuhenkisyys hiipi rintaani. En antaisi Aamuraidan tai Neilikkasydämen voittaa minua!
