Lammikkoloikka
Korvani nuupahtivat, kuin vettä vailla olevat kukat. Olin pitänyt ideaani suorastaan aukottomana, mutta kai se sitten todellakin oli niin, että tavallinen (vaikka Tuhkajuova todellisuudessa oli tavallisesta kaukana!) ei päässyt Pimeyden Metsän asukkeja tapaamaan. Naaras oli taatusti lähempänä esi-isiään, kun vaikkapa Jääviilto. Epäilin, että punaturkkinen ei ollut elämässään kunnioittanut heitä hetkeäkään. Hiirenaivo, ajattelin happamana, kuin Jääviilto olisi vienyt Tuhkajuovan mahdollisuuden Pimeyden Metsän kissojen tapaamiseen. Kun naaraan turkki kosketti omaani, tunsin olevani lähempänä Tuhkajuovaa kuin ikinä, vaikka turkkimme olivat hädin tuskin koskeneet. Silti pidin sitä suurimpana läheisyydenosoituksena, mitä naaras oli minulle eläissään antanut.
Tuhkajuovan ehdotuksesta leirissä seisoskelu ja ongelmien pohtiminen oli vaihtunut saalistamiseen. En ollut yllättynyt, mitä muutakaan klaanin tehokkaimmalta saalistajalta saattoi odottaa? Olin kuitenkin otettu. Tuhkajuova ei ihan ketä tahansa pyytänyt seurakseen öillisille retkilleen. En kuitenkaan ollut perinyt emoni erinomaisia saalistustaitoja, vaan isäni taistelutaidot. Saatoin vain rukoilla Pimeyden Metsältä, että minä saisin jotain saaliiksi. Muuten näyttäisin Tuhkajuovan silmiin hyödyttömältä kissalta. Oppilaatkin saivat minua enemmän saalista! Naaras näytti saaneen oman hajujäljen ja sanaakaan sanomatta heilautti häntäänsä pienesti sen merkiksi, että lähtisi jäljittämään sitä. Kaarsin toiseen suuntaan ja maistelin ilmaa epätoivoisena. Nenääni leijaili kaikenlaisia hajujälkiä, mutta en tuntunut saamaan mistään otetta. ‘Lammikkoloikka, keskity. Metsä on täynnä riistaa, kotikisukin saisi vatsansa täyteen’, hoin mielessäni ja häntäni piiskasi turhaumastani johtuen ilmaa. Nyt oli näytönpaikkani! Jos saisin edes muutaman saaliin kasaan, naaras pitäisi minusta varmankin enemmän. Sydäntäni lämmitti, kun ajattelin miten soturi oli avautunut minulle. Yhtälailla myös huoli kaivoi rintaani. Olikohan Henkäystähti jopa kironnut Tuhkajuovan? Vaikka kuinka yritin yhdistellä ajatuksiani yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi, en onnistanut. En ymmärtänyt miksi isä olisi tehnyt niin. Emo oli ollut loistava kumppani, emo ja samalla myös Henkäystähden alainen. Ei se vain käynyt järkeen! Mutta Tuhkajuova oli suoraan epäillyt Henkäystähden olevan kirouksen takana. Naaras tiesi jotain mitä minä en tiennyt. Ehkä tiedustelisin asiaa Tuhkajuovalta myöhemmin. Jos vaihtaisin saalistamisen kyselytuntiin Tuhkajuovan yksityisasioista, en ainakaan saisi emoni arvostusta. Pitäisi vain olla hiljaa ja odottaa, odottaa, odottaa… Lopulta sain vesimyyrän houkuttelevasta hajujäljestä kiinni ja lähdin parhaani mukaan jäljittämään sitä. Se osoittautui ajattelua vaikeammaksi tehtäväksi. Myyrän hajujälki risteili jokaisen mahdollisen puun ja puskan välistä. Tuhahdin turhautuneena, mutta muistutin itseäni, että olin suorittamassa soturin jalointa tehtävää – nälkäisten suiden ruokintaa. Se ajatus antoi minulla lisää kärsivällisyyttä jatkaa. Lopulta näkökenttääni osui ruskeaturkkinen saaliseläin, joka nakersi jotain minulle tuntematonta, kellertävää kasvia.Laskeuduin kömpelöön saalistusasentoon ja kirosin oman kömpelyyteni. Tavassani liikkua tai vaania ei ollut mitään sulavaa tai kaunista. Lähdin kuitenkin askel kerrallaan hiipimään otusta kohti. ‘Keskity Lammikkoloikka, keskity! Sinä pystyt siihen’, kannustin itseäni. Raukkamaista, että edes kaipasin kannustusta itseltäni. Luottoni omiin saalistustaitoihin lähenteli nollaa. Lopulta pääsin tarpeeksi lähelle, paljastin kynteni ja loikkasin myyrän päälle. Upotin kynteni saaliseläimen lihaan ja katkaisin sen niskat yhdellä puraisulla. Lopputulos ei ollut erityisen siisti, mutta olin kuitenkin saanut saalista!
“Pimeyden Metsän kiitos”, naukaisin hiljaa ja vilkaisin taivasta, joka oli jo alkanut vaihtamaan väriään aamun kauniisiin sävyihin. Nappasin vesimyyrän suuhuni ja lähdin etsimään emoani. Pienen hapuilun jälkeen emoni tuttu turkki osui silmiini ja kiiruhdin naaraan luokse. Laskin vesimyyrän suustani ja hymyilin kömpelön varovaisesti.
“Oliko saalisonni myötä?” kysyin naaraalta enkä tiennyt pitäisikö minun piilotella saalistani vai olla ylpeä. Olihan yksi myyrä viherlehden runsaiden antimien aikaan aika säälittävä saalis, mutta minun taidoillani sekään ei ollut mikään itsestäänselvyys. Ehkä minä vielä joskus oppisin saalistamaan emoni lailla.
//Tuhka?
