Lammikkoloikka
Olisin halunnut pysäyttää ajan. Kirkastuttaa Tuhkajuovan pään niin pitkäksi aikaa, että edes Pimeyden metsä ei ymmärtäisi kuinka pitkästä ajasta olisi kyse. Mutta ihmeisiin ei pystynyt kukaan, kaikista vähiten minä. Sen takia olimmekin nyt tässä. Naaras istui sammalilla edessämme vakavailmeisenä ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että kissa, joka katsoi minua silmiini, oli Tuhkajuova. Viime aikoina minusta oli välillä tuntunut, että naaraan sielu oli jo poistunut Pimeyden metsän varjoihin. Se valoi minuun ymmärrystä. Alkuun minun oli ollut todella vaikea käsittää miksi naaras haluaisi viedä oman henkensä, mutta nyt ymmärsin. Tuhkajuovan sairaus veisi hänen hengen ja sielun ennen kuin naaraan elintoiminnot lakkaisivat. Ennen pitkään Tuhkajuova menettäisi kaiken eikä olisi enää kenellekään läsnä, mutta vaeltaisi silti maan päällä tietämättä edes omaa nimeään. Tuhkajuovan päättäväinen ja vakava ilme vaihtuisi hämmennykseen ja elämänliekki katoaisi naaraan silmistä, mutta Tuhkajuova ei pääsisi pois.
“Minä… Minä kunnioitan päätöstäsi. Olet emoni eikä minulla ole oikeutta arvostella päätöstäsi”, lopulta vastasin ja kurottauduin koskettamaan naaraan korvaa omalla kuonollani.Tuhkajuova ei ollut fyysisen läheisyyden perään, mutta elimme hänen viimeisiä hetkiään. Ehkä se oli nyt sallittua. Kääntelin päätäni varovaisesti nähdäkseni sisarusteni ilmeet. Minä en tiennyt miten päin olla. Välillä minusta tuntui, että en tuntenut heitä ollenkaan. Kun Tuhkajuova lähtisi, minulla ei olisi ketään kehen tukeutua. Säälittävää, Lammikkoloikka. Niin säälittävää! Hetken ajan harkitsin jopa Hilleripilvelle avautumista. Lätäkkölempi ja Lampiväre vilkuilivat toisiaan. He olivat niin läheisiä, olin ollut aina kolmas pyörä heidän seurassaan. Tähän asti olin pärjännyt emoni avulla, mutta pian Tuhkajuovaa ei enää olisi ja minun olisi rakennettava oma elämäni. Ajatus tuntui kauhistuttavalta. Pian maa katoaisi jalkojeni alta ja minun olisi luotettava siihen, että jossain vaiheessa putoaisin käpälilleni ja säilyisin ehjänä. Pelkäsin kuitenkin, että helpon pudotuksen sijaan kuulisin luitteni murskaantumisen.
“Minä olen kunnioittanut sinua aina ja tulen kunnioittamaan. Koko metsä tulee muistamaan sinut kunniakkaana ja suurena soturina, joka teki kaikkensa palvellakseen Kuolonklaania. On sotureita ja sitten olet sinä, Tuhkajuoa. Tulen kaipaamaan sinua niin kauan, kun sydämessäni veri kiertää”, naukaisin yrittäen pitää ääneni tasaisena. Kyyneleet yrittivät löytää tiensä kasvoilleni, mutta en antanut niiden tulla. Tuhkajuova ei haluaisi sitä. Minulla olisi koko loppuelämä aikaa itkeskellä naaraan perään.
//Tuhka ja muut?
