Lammikkoloikka
Lammikkoloikka kääntyi kannoiltaan ja aukiolle päästessään antoi kyynelten täyttää hänen silmänsä suolaisella vedellään. Emo oli valinnut Varissulan, tietenkin. Olihan kollisoturi hänen kultapoikansa – elossa olevistaan pennuistaan vanhin. Tuhkajuova oli Lammikkoloikasta aina tuntunut paljon läheisemmältä Varissulan kanssa eikä naaras voinut sille mitään, mutta hän oli tuhottoman katkera tummaturkille. Hän olisi halunnut olla Tuhkajuovan suosikki, mutta Varissulka oli ollut koko hänen elämänsä ajan tiellä. Naaras tuhahti ja asteli sanaakaan sanomatta siskojensa ohitse. Hän ei välittänyt olla kenenkään kissan seurassa. Hän tunsi epäonnistuneensa. Koko elämänsä ajan hän oli tähdännyt vain emonsa miellyttämiseen ja mikä oli lopputulos – epäonnistuminen. Kun Tuhkajuova kuolisi, hänellä ei olisi enää mitään minkä vuoksi aamuisin nousta. Häpeä levisi hänen sisällään kuin myrkky – melkein tukehduttaen hänet – ja kietoi köynnöksiä naaraan käpälien – saaden hänet lähes kompastumaan. Lammikkoloikka marssi leirin suuaukon lävitse ja hölkötteli metsään. Hänen oli päästävä pois. Leirissä hengittäminen tuntui aivan liian vaikealta, oikeastaan mahdottomalta. Pian Tuhkajuova olisi poissa. Mitä, jos naaraan sairaus olisikin ollut parannettavissa? Jos Sumutuuli ei vain osannut tehtäviään. Ehkä jossain kaukana olisi ollut jokin harvinainen yrtti mikä olisi saanut Tuhkajuovan mielen taas kirkastumaan ja Sumutuuli ei vain laittanut koko osaamistaan peliin-! Harmaaturkkisen sisällä kiehahti. Koko maailma tuntui epäreilulta. Ensin Varissulka oli varastanut hänen tilaisuutensa olla Tuhkajuovan suosikki ja sitten Sumutuuli vei häneltä oikeuden nähdä Tuhkajuovan vanhenevan. Lammikkoloikka marssi yhä syvemmälle metsään, kyyneleet kirveltäen silmiään. Lopulta Kuolonklaanin reviirin raja tuli vastaan. Tuon jälkeen olisi vain loputtomat maat, jotka eivät kuuluneet kenellekään. Lammikkoloikka lysähti rajalle ja antoi päänsä painua painokseen. Hänen ympärillään koko maailma jatkoi elämäänsä. Linnut lauloivat, muurahaiset rakensivat pesäänsä ja Eloklaanin kissat saalistivat ruokkiakseen toisensa. Kuinka ne kehtasivat jatkaa elämää, kun mitään ei olisi tapahtunut? Koko metsän olisi pitänyt pysähtyä suremaan Tuhkajuovaa. Hänen omansa tuntui pysähtyneen, tulleen päätökseen. Naaras kävi maahan makaamaan ja käpertyi pieneksi keräksi. Naaras ei halunnut palata leiriin ja kohdata sisarustensa katseita ja kysymyksiä. Jollain tapaa Lammikkoloikka jopa pelkäsi Tuhkajuovan kuoleman lähentävän heitä. Kun Tuhkajuova kuolisi, hänellä ei enää olisi kissaa, jonka huomiosta kilpailla. Se tarkoitti, että hänellä ei olisi enää syitä olla pitämättä yhteyttä sisaruksiinsa.
Lammikkoloikka tuijotti Hehkulampea tyhjällä katseella. Naaraan kärsimykset olivat nyt ohi. Tästä edespäin Tuhkajuova nauttisi ikuisesta leposijasta Pimeyden metsän varjoissa. Lammikkoloikka kuuli Lätäkkölammen naukaisevan jotain, mutta hän ei vastannut. Naaras halusi vain kääntyä, palata leiriin ja jatkaa elämäänsä. Sitä Tuhkajuovakin halusi. Naarassoturi ei olisi halunnut, että hän jäisi suremaan ja itkeskelemään. Ainakin sillä Lammikkoloikka oikeutti oman kylmyytensä. Tuhkajuova olisi toiminut ihan samoin. Naaras avasi suunsa, mutta sulki sen välittömästi. Naaras avasi suunsa uudelleen.
“Minä lupasin auttaa Hilleripilveä Vanamotassun koulutuksen kanssa tämän jälkeen. Haetaan Tuhkajuova ja palataan leiriin”, Lammikkoloikka naukaisi värittömällä äänellä. Todellisuudessa ei Hilleripilvi ollut pyytänyt häntä Vanamotassun harjoituksiin. Naaras ei ollut koskaan auttanut kumppaniaan oppilaansa kanssa.
//Sisarukset, Pimento?
