Lammikkoloikka
Järjestelin aukiolta löytyneitä pikkukiviä hermostuneena. Kun yksi jäi vinoon, siirsin sitä. Sitten sen vieressä oleva kivi näytti vinolta, joten siirsin sitäkin. Lopulta koko rivi oli taas väärässä. Ahdistus nousi kurkkuuni ja meinasin oksentaa. Räpyttelin silmiäni ja yritin korjata ryhtini. Mikään asento ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Kun suoristin selkäni, hartioitani alkoi painaa särky. Kun kumarruin, hengittäminen tuntui mahdottomalta. “Yksi, kaksi, kolme”, laskin ääneen ja häntäni tärisi. Vilkuilin puolelta toiselle kuin saalis saalistajansa edessä. Koko maailma tuntui jahtaavan tai vähintäänkin katsovan minua. En ollut missään turvassa. Tuhkajuovan kuolema, vastahan minä olin valvonut naaraan kylmenneen ruumiin vierelle. Vastahan naaras oli vetäissyt viimeisen hengenvetonsa. Sama pala tuntui jälleen takertuvan kurkkuuni. En kuitenkaan halunnut itkeä. Tuhkajuovakaan ei olisi halunnut, että minä itken hänen peräänsä. Sen sijaan järjestelin kiviä. Kiviä. En minä ollut mikään kivikokoelmia harrasteleva kissa, mutta leirissä oli sattumalta ollut kasa pieniä kiviä ja en ollut voinut ohittaa niitä. Ne olivat olleet ihan sekalaisessa järjestyksessä ja minua oli alkanut ahdistaa. Saatoin vain toivoa, että Tuhkajuova oli tällä hetkellä Pimeyden metsässä liian kiireinen eikä hänellä ollut aikaa katsoa miten hänen tyttärensä tuhlasi aikaa. Häntäni kiemurteli kuin käärme. Lopulta paikoillaan istuskelu alkoi poltella tassujani ja minun oli pakko paeta leiristä. Pinkaisin juoksuun ja nelistin ulos leiristä. En välittänyt edes siitä, että joku saattaisi mitää käytöstäni huonotapaisena. Minun oli pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa. Keuhkoni suorastaan huusivat sitä. Hiljensin vauhtiani ja pysähdyin. Mutta vaikka kuinka yritin haukkoa happea, tunsin silti tukehtuvani. Mikään ei auttaisi. Tuhkajuova ei tulisi takaisin. Happi ei kulkisi paremmin. Sisäinen ääneni käski minua saalistamaan tai tekemään jotain hyödyllistä, mutta minä en voinut. Olin ajatellut, että kun Tuhkajuova kuolisi, keskittyisin vain täysillä olemaan hyvä soturi. Mutta en minä voinut.
“Kuinka sinä saatoit jättää minut?” rääyin tyhjään metsään. Säikähtäneet linnut pyrähtivät lentoon ja katosivat johonkin kaukaisuuteen. Siinäkin olisi voinut olla jonkin kissan ateria. Oli minun syytäni, jos joku jäisi tänä iltana nälkäiseksi. Haukoin happea ja lopulta purskahdin itkuun. Hallitsemattomat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. En voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että tämän jälkeen Tuhkajuova ei olisi minusta enää ylpeä. Hautasin kyyneleeni sammaliin ja huutoitkin täyttä kurkkua. “Sinun olisi pitänyt taistella, sinä lupasit”, nyyhkytin ja tärisin kylkieni kohoillessa epätasaisesti. Harmaaturkkinen naaras ei tulisi enää koskaan takaisin. En saisi enää koskaan nähdä häntä saalistamassa tai taistelemassa Kuolonklaanin puolesta. Kukaan ei voisi olla naaraan kaltainen soturi.
“Tule takaisin, minä pyydän. Teen ihan mitä tahansa, että saan nähdä sinut vielä kerran”, kyynelehdin. Ääneni hiljeni loppua kohden jättäen lauseen lopun säälittäväksi pihahdukseksi. En osannut edes itkeä oikein. Odotin kuulevani oksien rasahduksen. Odotin naaraan ilmestyvän jostain ja komentavan minut tekemään jotain, joka palvelisi Kuolonklaania. Sen sijaan hiljaisuus oli ympäröinyt minut lopullisesti.
