Lammikkoloikka
Kirjoittaja: Aura
Lammikkoloikan silmät kapenivat hienoisiksi viiruiksi Hilleripilven tuijottaessa häntä omalla, varsin intensiivisellä katseellaan. Naaras ei halunnut kertoa klaanitoverilleen allekirjoittavansa tuon sanat. Hän oli aina omistautunut Kuolonklaanille ja pyrkinyt olemaan, kuin emonsa Tuhkajuova; naaraan suurin sankari. Hänellä oli ollut tapana verrata itseään siskoihinsa. Salaa Lammikkoloikka oli sitä mieltä, että hän oli siskojansa parempi soturi. Lampiväre ja Lätäkkölempi tuntuivat tuhlaavan aikaansa kaikkeen muuhun. Aiemmin Lammikkoloikka oli ollut siitä niin ylpeä, että hän ei käyttänyt aikaansa mihinkään turhaan ja Tuhkajuovan seuraaminenoli kantanut hänet todella pitkälle. Ja niinhän se olikin, mutta silti hänestä tuntui, että jotain puuttui. Ja se jotain oli asia mikä ei korjaantuisi partioissa ravaamalla tai menemällä aikaisin nukkumaan. Se jotain minkä hänen siskonsa olivat todennäköisesti saavuttaneet. Se jotain voisi olla Lammikkoloikan, jos hän vain tarttuisi Hilleripilven ehdotukseen. Eikä Lammikkoloikka ollut varma mitä hän epäili. Hän todella halusi olla Kuolonklaanin arvostettu soturi. Naaras karisti viimeisetkin epäilyksen rippeet harteiltaan ja nyökkäsi kollille.
“Selvä, mutta minulla on omat ehtoni. Kerta me olemme nyt kumppaneita, varmaan ymmärrät, että hölmöilemällä sinä likaat myös minun nimeni? Odotan sinulta kunniallista käyttäytymistä”, Lammikkoloikka naukaisi viileästi ja antoi katseensa porautua Hilleripilven omaan. Lammikkoloikka oli maineestaan hyvinkin tarkka.
“Sama pätee myös sinuun”, laikukas heitti takaisin pienen virneen kera ja melkein sai Lammikkoloikan pyöräyttämään silmiään. Naaras oli Kuolonklaanin viimeisin soturi (tietenkin heti emonsa Tuhkajuovan jälkeen!) kuka tekisi mitään hölmöä. Luulisi Hilleripilvenkin tietävän sen, jos kolli oli seurannut hänen toimijaan niin tarkkaan.
“Enkä minä halua pentuja heti. En halua kenenkään klaanissa luulevan, että olen hairahtunut heti”, savunharmaa naaras lisäsi. Klaanissa oli paljon naaraita ketkä tuntuivat hankkivan pentuja kenen tahansa kanssa kuka nyt vain sattuu haluamaan pentuja. Lammikkoloikka ei ollut sellainen. Hän oli harkitseva ja halusi myös varmistaa, että Hilleripilvi olisi sopivaa isämateriaalia. Sisimmässään naaras jopa hieman halveksui sellaisia kissoja ketkä hankkivat pentuja ilman kumppanuutta. Lammikkoloikka ajatteli, että sellaiset naaraat eivät myöskään olleet sopivia kissoja kasvattamaan pentuja. Vahinkopennut erityisesti olivat osoitus kurittomuudesta ja heikkomielisyydestä. Lammikkoloikka sukaisi rintaturkkiaan. Vaikka hän olikin yrittänyt irtautua siitä, että joka asiassa hän yritti miellyttää Tuhkajuovaa, hän oli silti salaa todella tyytyväinen. Jos koskaan niin nyt Tuhkajuova saisi olla hänestä ylpeä.
//Hilleriiii?
