Lampiväre
Lampiväre kulki hiljaa metsästyspartion hännillä. Partio oli jo matkalla takaisin leiriin, joten mitään vahinkoa ei aiheutunut siitä, että soturin huomio oli keskittynyt epäolennaiseen. Hänen edellään kulki nimittäin Salamasielu, hänen pitkäaikaisen (ainakin muutaman kuun) ihastumisensa kohde. Valkoinen kolli ei kantanut mukanaan saaliin saalista, ei laihintakaan hiirtä, vaikka viherlehden lämmin aurinko hipoi jo metsän kulkijoita houkutellen riistankin esiin piiloistaan. Lampivärettä eivät Salamasielun puutteet haitanneet, olihan kolli vastapainoksi taitava taistelija. Ja komea.
Valitettavasti kollin rinnalla käveli toinen naaras, jota Lampiväre yrittikin sinnikkäästi sumentaa näkökentästään. Verivarjon musta turkki kiilsi keskipäivän auringossa, ja Lampiväreen ajatukset lipuivat väkisinkin epävarmoina hänen oman turkkinsa kuntoon. Ei Verivarjo hänen mielestään ollut mitenkään erityisen kaunis, aika tavallinen klaanikissa ilman mitään erottuvaa piirrettä. Hän olisi aivan hyvin voinut olla naaraan paikalla. Jotain Salamasielu nuoremmassa naaraassa näytti kuitenkin huomaavan, sillä kaksikko vietti paljon aikaa yhdessä. Sen Lampiväre oli toki huomannut kollia usein tarkkaillessaan. Jos hän olisikin ottanut Verivarjon paikan jonon lähtiessä liikkeelle, olisiko Salamasielu katsonut häntä samoin silmin? Kenties… Ehkä ratkaisevaa ei ollutkaan erot kahden naaraan välillä, vaan se, kumpi oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Lampiväreen olisi oltava valppaampi.
Partio lipui pian leiriin ja Lampiväreen pieneksi helpotukseksi tuo mustasukkaisuutta herättelevä kaksikko erkani toisistaan. Hän tassutti tuoresaaliskasalle ja pudotti sen päälle melko säälittävän saaliinsa, yhden ainoan hennon varpusen. Hän noukkikin sen sitten ateriakseen hieman häpeissään, jotta kukaan muu ei siihen joutuisi tyytymään. Askeleet johtivat viileään varjoon kaatuneen kuusen huomaan.
Kauaa ei Lampiväre ehtinyt istuskella yksin, kun Lätäkkölempi tassutti hänen luokseen. Iloinen kehräys kumpusi hänen rinnastaan ja kuono kosketti kuonoa tervehdyksenä.
”Heipähei”, Lampiväre sanoi hymyssä suin nielaisten loput varpusestaan. ”Oletko jo partioinut tälle päivää?”
Lätäkkölempi venytteli ja kuusen oksat heittivät varjoja hopeanharmaalle turkille.
”Olen. Aamupartio, ei mitään kovin kiinnostavaa kerrottavaa.”
Lampiväre nyökkäsi. Hänellä ei ollut paljoa ystäviä, oikeastaan ei ainoatakaan, joten Lätäkkölemmen tarjoama sisarrakkaus oli kultaakin kalliimpaa. Oli mukavaa jutustella niitä näitä ilman huolta siitä, olivatko hänen kuulumisensa tarpeeksi kiinnostavia toiselle. Lätäkkölempi jaksoi kuunnella.
”Tulin juuri metsästyspartiosta. Sain vain yhden varpusen… Tuhkajuova ei olisi tyytyväinen.”
Lätäkkölempi kohautti lapojaan.
”Metsästäminen on tärkeä taito. Eihän se ole kaikkien vahvuus, mutta kyllä sinunkin kannattaisi sitä harjoitella.”
Lampiväre nyökkäsi. Jotain konkreettista ratkaisua hän olikin Lätäkkölemmeltä odottanut sen sijaan, että naaras olisi vain myötäillyt hänen murheitaan. Lampiväre ei tulisi harjoittelemaan saalistusta, mutta tällä hetkellä hän saattoi hieman valehdella itselleen ja tuumia, että voisikin seuraavana päivänä pyytää emoaan kouluttamaan häntä. Tuhkajuova oli taitava metsästäjä, yksi klaanin parhaista – kokemuksensa siivittämänä ehkä jopa paras. Lampiväre oli kuitenkin huomannut naaraan alkaneen käyttäytyä oudosti jo useita kuita sitten, eikä kehityssuunta ollut toiveita herättävä. Terävyys ja läsnäolo olivat alkaneet kadota Tuhkajuovan silmistä. Se pelotti Lampivärettä, vaikka hän ei kokenutkaan emoaan kovin läheiseksi. Oli karmivaa, että asiat muuttuivat – Tuhkajuova oli aina ollut eräänlainen vakio naaraan elämässä, jotain pysyvää ja varmaa.
”Oletko jutellut emon kanssa? Minua huolestuttaa hänen tilansa… Olethan sinäkin jotain huomannut?” Lampiväre varmisti siskoltaan otsa huolesta rypyssä.
//Lätäkkö?
