Lätäkkötassu
Kirjoittaja: Elandra
Lätäkköpentu oli tyytyväinen siitä, että Lampipentu oli ymmärtänyt olleensa väärässä. Nuoresta naaraspennusta tuntui aina hyvältä, kun hän sai jonkun mielipiteen muutettua itselleen mieluisaksi. Mutta vaikka Lampipentu olisikin ollut Lätäkköpennun kanssa eri mieltä, hopeanharmaa pentu olisi siitä huolimatta rakastanut siskoaan. Lätäkköpennulle perhe oli kaikkein tärkein, ja vaikka he olisivatkin olleet jostain eri mieltä, he olisivat aina perhettä.
Lampipentu vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Hän toki kysyi sopiko se Lätäkköpennulle, mutta sisaruksensa vastausta odottamatta Lampipentu esitti jo kysymyksensä siskolleen.
”Kenet haluaisit mestariksesi? Minä olen ajatellut, että Jääviilto voisi olla hyvä mestari, koska hän on niin kokenut. Mutta toisaalta hän on vähän… ilkeä.”
”Minä en haluaisi ainakaan Jääviiltoa. Olen kuullut, ettei hän ole kovin hyvä mestari”, Lätäkköpentu huomautti terävällä äänellä. Lampipentu kallisti mietteliäänä päätään, muttei hänen pentuetoverinsa antanut toiselle aikaa sanoa mitään vastatessaan itse sisarensa kysymykseen:
”Minä olisin halunnut mestarikseni Pimentovarjon. On epäreilua, että Lokkitassusta tuli hänen oppilaansa, kun hän ei ole edes puhdasverinen. Vaikka olen kyllä iloinen siitä, että sukulaisemme sai niin hyvän mestarin. Pikiturkki tulee ainakin hyvästä suvusta, joten hän olisi ihan potentiaalinen vaihtoehto mestarikseni. Tuimakatse on myös kokenut soturi ja kuulemma erinomainen mestari, joten en pahastuisi, jos saisin hänet mestarikseni.”
Lampipentu nyökytteli päätään kuunnellessaan sisarensa selostusta.
”He kuulostavat hyviltä vaihtoehdoilta”, harmaa pentu totesi lähes ilmeettömänä. Lätäkköpentu väläytti lämpimän hymyn pentuetoverilleen ja korjasi häntä hieman:
”Parhailtapas.”
Vierähti kuu, ja vihdoinkin Lätäkköpentu sisaruksineen olivat saavuttaneet kuuden kuun iän! Pentutarha oli tyhjentynyt vajaa puoli kuuta aiemmin, kun Huomenkyyhkyn pennut oli nimitetty oppilaiksi.
Lätäkköpentu istui leirin aurinkoisella pääaukiolla sisarustensa ja emonsa kanssa. Kolmikko oli sukinut turkkinsa siisteiksi, sillä emo oli pyytänyt tekemään niin. Lätäkköpentu oli aivan varma, että nyt heistä tulisi oppilaita. Tabbykuvioinen pentu etsi sinisellä katseellaan isänsä harmaata turkkia, muttei tätä näkynyt aukiolla. Kaikki kuolonklaanilaiset näyttivät aivan tavallisilta, eikä kukaan huomioinut sen koommin kolmea pentua, jotka odottivat malttamattomina nimityksiään.
Vihdoin! Lätäkköpennun sininen katse havaitsi isän astelevan esiin kaatuneen kuusipuun takaa. Pennun korvat liikahtivat ja hän suoristi ryhtinsä. Selvästi myös Lammikkopentu oli huomannut harmaaraidallisen päällikön saapuneen aukiolle, sillä tämä vilkaisi Lätäkköpentua ja Lampipentua ja käänsi pian katseensa takaisin Henkäystähteen. Kuten Lätäkköpentu oli arvellut, isä tassutteli suoraan leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle.
“Rauhoittukaa”, emo komensi, kun hänen kolme tytärtään nousivat ylös ja olivat lähdössä kohti leirin keskustaa, “te voitte ihan hyvin odottaa täällä.”
Lätäkköpentu katsahti pettyneenä emoonsa, mutta ei vastustellut tämän käskyä. Pentu tiesi, että hänen oli arvostettava ja kunnioitettava emoaan, sillä tämä oli tehnyt suuren työn kasvattaessaan pentuja ensin vatsassaan ja sitten kuusi kuuta pentutarhalla. Lätäkköpentu oli kiitollinen kaikesta siitä, mitä Tuhkajuova oli hänen ja hänen sisarustensa eteen tehnyt.
Kun kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet aurinkoiselle aukiolle, Henkäystähti vaiensi heidät häntäänsä heilauttamalla. Lätäkköpentu ihaili isäänsä, joka johti klaaniaan niin varmoin ottein. Salaa pieni pentu toivoi, että hänestä voisi joskus tulla päällikkö isänsä tavoin..
“Lampipentu, Lammikkopentu ja Lätäkköpentu, tulkaa tänne eteen”, Henkäystähden ääni oli vakaa ja rauhallinen. Lätäkköpentua hieman harmitti, ettei isä näyttänyt rakkauttaan pennuille koko klaanin nähden. Kun hän oli pentujensa kanssa yksin ilman koko klaanin läsnäoloa, isä oli aivan erilainen. Mutta toisaalta pentu ihaili sitä, miten isä asemansa vuoksi sivuuttaa isyytensä ja kohdella pentujaan kuten keitä tahansa kuolonklaanilaisia. Kaikki eivät sellaiseen pystyneet!
Pennut tekivät kuten päällikkö pyysi ja he jättivät emonsa yksin pentutarhan edustalle. Lätäkköpentu käveli pentuetovereidensa vierellä häntä pystyssä kissajoukon läpi isänsä luokse. Kolmikko pysähtyi isänsä eteen ja jäivät odottamaan, että tämä aloittaisi Kuolonklaanille tavanomaisen, koruttoman nimiseremonian.
“Olette kuuden kuun ikäisiä, joten ansaitsette nyt oppilasnimenne, jotka ovat Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu. Mestareinanne toimivat Jääviilto, Tuimakatse ja Virtaviima”, Henkäystähti julisti voimakkaalla äänellä.
Lätäkköpentu ei voinut uskoa korviaan!
*Virtaviimako? Hänhän on hädin tuskin itsekään soturi!* pentu ajatteli epäuskoisena siirtämättä katsettaan pois isästään, joka päätti kokouksen heti nimityksen jälkeen. Klaani hurrasi pari kertaa tuoreiden oppilaiden nimiä, kunnes kissat alkoivat hajaantua omille teilleen. Kun isäkin oli lähtenyt paikaltaan, Lätäkkötassu käänsi katseensa sisaruksiinsa. Lampitassun ilme oli melko vaikeasti luettava, mutta Lammikkotassu näytti silminnähden tyytyväiseltä. Se ei ollut ihme, sillä sisko oli pentueensa ainoa, joka oli oikeasti saanut kunnollisen mestarin.
“Onnea, Lammikkotassu. Sait erinomaisen mestarin. Onnea myös sinulle Lampitassu, nyt me olemme vihdoinkin oppilaita”, Lätäkkötassu onnitteli siskojaan rauhallisella äänellä. Keskustelu keskeytyi, kun kissoja alkoi saapua kolmikon luokse. Lätäkkötassu tunnisti vanhemmat sisaruksensa Sähkötuhon, Sulkavirran ja Varissulan. Kolme kissaa onnittelivat pikaisesti klaanin tuoreimpia oppilaita ja liukenivat sitten paikalta. Lätäkkötassu oli hieman pettynyt, ettei Tuhkajuova tullut onnittelemaan heitä.
Seuraavaksi kolmikon luokse asteli kolme kissaa, jotka olivat tätä nykyä heidän mestareitaan. Jääviilto ohitti töykeästi kaksi muuta soturia ja asteli häntä pystyssä Lampitassun eteen.
“Minä teen sinusta koko klaanin parhaan soturin”, punaturkkinen kolli murahti ja silmäili halveksuen Lammikkotassua ja Lätäkkötassua, kuin he olisivat olleet jotenkin huonompia kuin Lampitassu. Lätäkkötassu siristi silmiään, mutta käänsi katseensa luokseen saapuneeseen Virtaviimaan. Nuoren soturin turkki oli siististi suittu ja hän näytti muutenkin oikein hyväkuntoiselta. Naaraan kasvoilla oli hyvin itserakas ilme, joka sai Lätäkkötassun empimään. Oppilas kuitenkin tiesi Virtaviiman olevan Sähkötuhon pentu ja sen myötä nuoren naaraan sukulainen. He olivat samaa verta ja yhtä perhettä, joten Lätäkkötassun olisi vain tyydyttävä tähän tilanteeseen.
“Tervehdys Lätäkkötassu, sinulla kävi tuuri saadessasi minut mestariksesi. Olemmehan sentään sukua ja kaiken lisäksi olen kerrassaan loistava soturi. Aion opettaa sinulle kaiken mitä osaan, jotta sinustakin voisi tulla minunkaltaiseni”, Virtaviima naukui ylväänä.
“Sinähän olet hädin tuskin soturi, joten en tiedä onko sinulla riittävästi taitoja kouluttaa oppilasta. Mutta sinullakin kävi tuuri, että olet sukulaiseni. Minä tahdon nimittäin antaa sinulle mahdollisuuden ja olla paras oppilas koskaan”, Lätäkkötassu vastasi rauhallisella äänellä ja väläytti sukulaiselleen kohteliaan hymyn. Virtaviima kurtisti kulmiaan ja näytti arvioivan tuoreen oppilaansa sanoja. Lätäkkötassu ei pelännyt kertoa mielipidettään ääneen, ja Virtaviiman olisi totuttava siihen. Virtaviima sivuutti Lätäkkötassun arvostelevan kommentin ja heilautti vain selvästi närkästyneenä häntäänsä tokaisten sitten:
“Meidän suvustamme on tullut vain parhaimpia sotureita. Luotan siihen, että sinäkin pyrit tulemaan sellaiseksi.”
Lätäkkötassu nyökkäsi, mutta koki kuitenkin tarpeelliseksi oikaista mestarinsa sanoja hieman:
“En pyri, vaan aion tulla sellaiseksi. Minä vakuutan, ettet koskaan tule näkemään kaltaistani oppilasta.”
Virtaviima katsahti oppilastaan ja sitten taivasta. Lätäkkötassun sininen katse kääntyi myös taivaalle ja varmisti auringon sijainnin; aurinkohuipun hetki oli käsillä. Kun oppilas näki mestarinsa laskevan katseensa takaisin häneen, Lätäkkötassukin siirsi katseensa kirkkaasta taivaasta nuoreen soturiin.
“Tässähän on juuri sopivasti aikaa rajakierrokselle. Eiköhän sitten mennä”, Virtaviima tokaisi ja oppilaansa vastausta odottamatta hän lähti kävelemään rennoin askelin ja häntä pystyssä kohti piikkihernetunnelia. Lätäkkötassu kipitti mestarinsa perään ja otti tämän pitkin harppauksin kiinni.
Lätäkkötassu katseli tarkkaavaisesti maisemaa, joka hänen eteensä avautui hänen päästyään ulos hämärästä piikkihernetunnelista. Luminen maisema näytti kauniilta, etenkin kun auringon kirkkaat säteet heijastuivat valkeaan lumeen ja saivat kaiken näyttämään entistä kirkkaammalta. Nuori oppilas silmäili vasemmalle puolelleen avautuvaa metsää ja hieman harvapuisempaa aluetta leirin sisäänkäynnin oikealla puolella. Emo oli kuvaillut jälkeläisilleen useita kertoja Kuolonklaanin reviiriä, muttei Lätäkkötassu olisi osannut odottaa kaiken olevan tällaista.
“No niin, mennään”, Virtaviima hoputti ja keskeytti Lätäkkötassun ympäristön tarkkailemisen. Oppilas lähti tassuttelemaan kovaa ja märkää hankea pitkin mestarinsa jalanjäljissä kauemmas leiristä. Oppilaalla ei ollut oikeastaan mitään aavistusta siitä, minne hänen mestarinsa oli heitä viemässä. Emo oli opastanut Lätäkkötassua ja tämän sisaruksia, joten oppilas tiesi, että hänen oli pysyttävä visusti mestarinsa takana. Vaikka Lätäkkötassun mielestä mestarin kanssa jutteleminen olisi ollut helpompaa tämän viereltä, naaras pysytteli Virtaviiman takana. Hän ei halunnut suututtaa mestariaan heti ensimmäisenä päivänä.
“Minne me menemme ensimmäisenä?” Lätäkkötassu kysyi, kun Virtaviima pysyi hiljaa. He astelivat kohti metsää, muttei Lätäkkötassu oikeastaan tiennyt sen enempää. Hän tovioi mestarinsa kertovan asioita, koska Lätäkkötassu halusi tietää aivan kaiken!
//Virta?
