Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kaksi kuuta kului käsittämättömän nopeasti. Tänään minulla oli ollut hyvin erikoiset harjoitukset, sillä Tuhkajuova ei kuulemma ehtisi opettamaan minua parina seuraavana päivänä. Siispä olin joutunut tekemään paljon kaikenlaista ja tavallista pidempään, mutta en valittanut – minusta oli kiva päästä näyttämään mestarilleni omien kykyjeni kehittymistä.
Siistin turkkiani aukiolla. Pysyttelin varjossa leirin laidalla, ja yritin olla paahtumatta. Pian Mahlahalla saapui luokseni. Hän kantoi mukanaan oravaa. Vesi nousi tahtomattakin kielelleni.
”Haluatko jakaa?” kermanvärinen soturi ehdotti hymyillen ja laski saaliin maahan. Nyökyttelin innokkaasti, saamatta katsettani irti pörröhännästä.
”Mieluusti! Olen nääntymäisilläni”, naurahdin vähän ja kumarruin nuuhkimaan oravaa lähempää.
”Joko sinulla oli harjoitukset?” ystäväni kysyi annettuaan minulle ensin luvan ottaa ensimmäisen haukun. Nielaisin lihanpalan melkein kokonaisena alas, ja olin vähällä tukehtua siihen, mutta onneksi Mahlahalla oli paikalla auttamassa.
”Oli. Kävimme myös uimassa. Olen viimein oppinut taistelemaan vedessä – ainakin jotenkuten”, ilmoitin ylpeänä ja röyhistin hieman rintaani, päätyen kuitenkin lopulta taas yskimään, sillä ilmeisesti minulla oli jäänyt jotakin jumiin henkitorveen.
”Pärjäiletkö?” Mahlahalla katsoi minua huolestuneena. Nyökkäsin reippaasti ja vedin syvään henkeä, kun yskä helpotti.
”Joo. Taisin vain vetäistä jotain väärään henkeen”, totesin kyyneleet silmissä. Pyyhkäisin silmäni nopeasti kuivaksi käpälälläni, ennen kuin Mahlahalla ehtisi huomata sen – en tahtonut antaa hänen luulla minun itkevän.
”Hotkit aina ruokasi, ja on ihme, että olet edes enää hengissä näinkin monen aterian jälkeen”, soturi kehräsi huvittuneesti. Hän tuuppasi minua leikkisästi tassullaan. Horjahdin vähän, mutta säilytin tasapainoni, vaikka sekin oli kovan ponnistelun takana, sillä minua alkoi naurattaa.
”Klaanikokous!” Punatähden huuto kajahti leirin läpi ja säikäytti minut, ja olin vähällä loikata Mahlahallan päälle. Vilkaisin ystävääni pahoitellen ja otin häneen hieman etäisyyttä, minkä katsoin olevan parhaaksi tässä tilanteessa, mutta Mahlahalla vain pudisteli päätään huvittuneen oloisena, enkä minäkään osannut kauaa näytellä nöyrää hänen seurassaan.
Siirryimme lähemmäksi kuuntelemaan, mitä asiaa päälliköllä oli. Istahdin Mahlahallan viereen ja käänsin kirkkaansinisen katseeni kissojen edessä uljaasti seisovaan suureen, punaruskeaan kissaan, joka myöskin Punatähtenä tunnettiin – se tuskin oli epäselvää, mistä tuo oli saanut kunnioitusta herättävän nimensä.
”Olemme kokoontuneet tänään nimittämään yhden uuden soturin”, päällikkö aloitti puheensa ja hänen katseensa vaelsi kissasta toiseen. Vilkaisin Villitassuun päin, joka istui lähellä mestariaan jonkun matkan päässä. Arvelin, että hänestä tai jostakusta muusta vanhemmasta oppilaasta voisi tulla soturi tänään. En kuitenkaan halunnut poissulkea itseäni vaihtoehdoista, vaikka pälyilinkin malttamattomasti pesätoverieni suuntaan.
”Lauhatassu, tulisitko tänne eteen”, Punatähti sanoi yhtäkkiä. Sydämeni tykytti rinnassani, raivasi reittiä ulos – tai siltä se ainakin tuntui. Koskaan ennen en ollut tuntenut mitään tällaista. Minua huimasi, tasapainoni oli vähällä pettää, mutta kaikesta huolimatta onnistuin saamaan itseni päällikön eteen. Katsoin häntä silmät suurina.
”Tästä hetkestä lähtien sinut, Lauhatassu, tullaan tuntemaan Lauhalaukkana. Onneksi olkoon.” Loppujen lopuksi vanha, useita sukupolvia nimittänyt muodollisuus oli kovin lyhyt, mutta ehkä juuri se teki siitä entistä merkittävämmän.
”Lauhalaukka! Lauhalaukka! Lauhalaukka!” Käännyin kohtaamaan klaanitoverini, jotka hurrasivat uutta nimeäni, kuten tapoihin kuului. Mahlahallan ääni kuului selvästi muiden joukosta, ja voisin vannoa kuulleeni myös Ruostekukan äänen kajahtaneen kirkkaasti. Mutta Karhumyrsky ei hurrannut. Hän katsoi minua suorastaan murhaavasti oransseilla silmillään, joissa roihusi kylmä tuli. Yritin kuitenkin sivuuttaa sen ja nauttia hetkestäni huomion keskipisteenä.
Kun kissat erkanivat takaisin omien puuhiensa pariin, Mahlahalla loikki luokseni. Tervehdin häntä häntä pystyssä, ja kurkustani kumpusi iloinen kehräys.
”Onnea!” soturi maukui ja puski minua päällään. Vastasin hänen eleeseensä pukkaamalla tätä kevyesti rintaan.
”Nyt me voimme nukkua samassa pesässä!” riemuitsin, kun tajusin, että olimme nyt kumpikin suorittaneet oman soturikoulutuksemme loppuun.
”Totta”, hän vahvisti hymyillen.
Olin jo aikeissa lähteä hakemaan vanhaa petiäni pois oppilaiden pesältä, kun huomasin Villitassun lähestyvän meitä. Käännyin pilkukkaan naaraan puoleen.
”Onnea”, oppilas toivotti ja hymyili pienesti, ja minusta se oli todella herttaista. Hymy kasvoiltani ei ollut kadonnut mihinkään, kun puhuttelin häntä:
”Kiitos. Sinäkin saat varmasti pian oman nimesi.”
”Ehkä niin”, naaras hymähti hiljaa. Hän vilkaisi varovasti taakseen, ja hänen ilmeensä kiristyi, kun tuo tajusi Karhumyrskyn katsovan meidän suuntaamme.
”Minun täytyy nyt mennä”, Villitassu sanoi nopeasti ja nyökkäsi minulle vähän, ennen kuin kipitti pois paikalta mestarinsa luokse. Jäin katsomaan hänen peräänsä hieman oudoksuen. Siinä vasta oli koulutukselleen omistautunut oppilas, kun vietti kaiken vapaa-aikansakin mestarinsa kanssa.
”Autatko minua siirtämään petini soturien pesään, ja käytäisiinkö sitten vaikka saalistamassa?” ehdotin ystävälleni, kun sain irrotettua katseeni loittonevasta Villitassusta. Katsoin Mahlahallan vihreitä silmiä, odottaen vastausta.
//Mahla?
//665 sanaa
