Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Käydään vain”, suostuin empimättä. Pieni irtautuminen tekisi terää meille molemmille. Sitä paitsi halusin saada ystäväni ajatukset toisaalle auringonlaskun aikaan lähtevästä partiosta, jota hänet oli laitettu johtamaan.
”Kiva”, Mahlahalla maukui ilahtuneesti, ja lähti viemään meitä piikkihernetunnelin suuntaan.
”Mentäisiinkö vaikka Hehkulammelle?” ehdotin puolestani. ”Voisin näyttää sinulle, kuinka hyvin sukellan.”
”Kyllä se käy”, kermanvärinen soturi myöntyi. Puskin tämän kaulaa hyvilläni; minulla ei olisi voinut olla parempaa ystävää kuin Mahlahalla. Tekisin mitä vain hänen puolestaan.
”Otetaanko juoksukilpailu?” virnistin, mutta ennen kuin ehdin saada vastaustakaan, soturi oli jo pinkaissut matkaan. Juoksin hänen peräänsä, eikä minulla mennyt kuin hetki saavuttaa hänet.
Kuten tavallisesti, kisailumme päättyi tasapeliin. Joko se oli kohtalon ivaa, tai sitten Mahlahalla hidasteli aina tahallaan, jotta kilpailusta tulisi enemmän tasaväkisempi.
Kahlasin oikopäätä veteen. Mahlahalla jäi rannalle vetämään henkeä, ja kun vilkaisin hänen suuntaansa, tämä nyökkäsi minulle kannustavasti hymyillen. Hymyilin hänelle nopeasti takaisin, mutta käänsin sitten katseeni eteenpäin ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa, ennen kuin sukelsin.
Veden alla oli rauhallista. Siellä vallitsi täysin oma maailmansa, jota tavallinen kulkija ei saattanut ymmärtää, mutta joka kuitenkin kutsui äärelleen ihmettelemään.
Ensimmäisen kerran olin kokenut tällaista pudotessani leirissä olevaan lampeen Karhumyrskyn heitettyä pallon liian kauas. Olin uponnut pinnan alle, keuhkojani oli poltellut hapen puutteesta, ja paniikki oli saamassa minusta otteen. Sitten löysin tieni takaisin pinnalle, ja tajusinkin janoavani uudestaan sitä tunnetta.
Nousin takaisin pintaan ja annoin ilman kulkea taas keuhkoihini, jotka olivat oppineet sietämään pitkälle sukeltaessa syntyvää happivajetta. Tuhkajuovan ohjeistuksesta olin kehittänyt keuhkojani ja harjoitellut pidättämään hengitystä kuivalla maalla, sitten vasta veden alla, ja minusta keskittyneen harjoittelun tulos alkoi vähitellen näkyä pidempinä aikoina sukeltaessa.
Kävelin Mahlahallan luokse, ja ravistelin turkistani irtopisarat hänen päälleen. Kolli ulvaisi tyrmistyneenä ja loikkasi kauemmaksi karvat sojollaan.
”Ilkeää!” soturi sihahti inhoksuen ja yritti sukia turkkiansa kuivaksi. Kehräsin huvittuneena ja puskin hänen rintaansa märällä päälläni ihan vain kiusatakseni.
”Mitä? Minähän vain autoin sinua siistiytymään, nimittäin ihan kohta sinun pitäisi olla johtamassa partiota”, mau’uin ja osoitin hännälläni taivaalle, joka oli alkanut vaihtaa väriään punertavaksi laskevan auringon mukaan. ”Eikö meidän olisi jo aika palata takaisin?” Istahdin ystäväni viereen ja ryhdyin nuolemaan omaa turkkiani pitkin, rivakoin vedoin kuivemmaksi.
//Mahla?
//339 sanaa
