Lauhalaukka
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kahlasin viileään veteen epäröimättä, Villisielu seurasi kannoillani. Minun ei tarvinnut enää käyttää tolkuttomasti aikaa totutellakseni kehoani äkilliseen lämpötilan muutokseen tai märkään, painavampaan turkkiin. Tämä kaikki oli minulle nykyään kuin pentujen leikkiä, kiitos Tuhkajuovan opetuksen.
Vedin ilmaa pari kertaa keuhkoihini, ennen kuin ponnistin pohjasta takajaloillani vauhtia ja syöksyin etukäpälät edellä pinnan alle. Silmien pitäminen veden alla oli vaikeaa, sillä niitä alkoi kirvellä eikä näkyvyys ollut muutenkaan parhainta luokkaa, mutta jo se, että näkisin mahdollisen lähestyvän hahmon vedessä, voisi pelastaa henkeni.
Nousin takaisin pintaan. Villisielu ui laajaa ympyrää, hänen uintitaitonsa olivat kehittyneet tasaista tahtia ensimmäisestä kerrasta alkaen. En aikonut opettaa hänelle sukellusta vielä, hän ei ollut valmis siihen. Mutta jos naaras jatkaisi ahkerasti harjoittelua, saattaisin pystyä näyttämään hänelle pari hengitystaktiikkaa ja opettamaan sukelluksen perusasiat ennen lehtisadetta. Kun lehtisade saapuisi kera kylmien tuuliensa, uimaan ei kannattaisi enää mennä.
”Sinähän pysytkin jo hyvin pinnalla!” huikkasin Villisielulle, joka kauhoi nyt minua kohti. Naaras pärski vettä suustaan, mutta hän hymyili.
”Paremmin kuin uskotkaan. Olen harjoitellut”, hän naukaisi vastaukseksi. Olisin kehrännyt takaisin, ellen olisi pelännyt vetäväni vettä keuhkoihini.
Kun saimme vedessä polskimisesta tarpeeksi, uimme takaisin rantaan. Ravistelin ensin enimmät vedet pois turkistani, jonka jälkeen ryhdyin nuolemaan sitä kuivaksi pitkin, rivakoin vedoin. Villisielu asettui viereeni istumaan, tunsin hänen lämpimän – ja märän – kehonsa painautuvan omaani vasten. Naaras alkoi sukia kaulaani.
Tunsin kuumotuksen kasvoillani, vatsassani kiersi. Jos Karhumyrsky saisi tietää tästä, hän tekisi minusta muhennosta. Mutta oikeastaan, mitä väliä silläkään oli? Punatähti potkisi varmasti sellaisen huligaanin ulos klaanista. Sitten me saisimme olla ihan rauhassa Villisielun kanssa… Ei! Tämä oli väärin! Tiesin ihan hyvin itsekin, kuinka läheisissä väleissä Villisielu ja velipuoleni olivat, joten miksi tuo niin herttaiselta vaikuttanut naaras pörräsi nyt siis minun kimpussani?
Otin Villisieluun vähän etäisyyttä. Hän katsoi minua hieman pettyneen oloisena, mutta en saisi antaa päätökseni horjua vain noiden viettelevien sinisten silmien vuoksi.
”Älä nyt viitsi, Lauhalaukka. Ei Karhumyrsky määrää minua siinä, kenen kanssa vietän vapaa-aikaani”, Villisielu maukui turhautuneen kuuloisena. Purin vähän huultani, enkä tiennyt mitä vastata. Siinä hän oli kyllä oikeassa: Karhumyrskyllä ei olisi valtaa hallita entisen oppilaansa elämistä. Se oli hänen täysin oma päätöksensä – mutta petturuutta minä en voinut sietää.
”Tiedän”, huokasin lopulta ja annoin naaraan tulla lähelleni. Käänsin kirkkaansinisen katseeni tämän sinisiin silmiin, jotka olivat yhtä kauniit kuin kirkas, pilvetön taivas. ”Mutta sinun täytyy olla varovainen: et voi elää kahden kollin kanssa ja vaihdella kuhertelukumppania joka toinen päivä. Se ei ole oikein. Vaikutat fiksulta kissalta, joten ymmärrät kai?”
Villisielu laski katseensa. Tunsin vähän syyllisyyttä: minkä nuori kissa tunteilleen mahtoi. Halusin hyvitellä naaraalle tahdittomuuttani; painauduin häntä vasten hellästi ja laskin häntäni hänen selälleen. Meillä olisi vielä hyvin aikaa ennen leiriin paluuta…
Päivä alkoi olla jo lopuillaan. Olimme palanneet Villisielun kanssa leiriin jo aikoja sitten, ja koska olin kokenut tarvitsevani omaa aikaa, olin päättänyt lähteä lyhyelle iltakävelylle vielä ennen makuulle menoa.
Ilma oli kosteaa sateen jälkeen, ja taivas oli värjäytynyt kauniin punaisen sävyiseksi. Tätä minä juuri kaipasinkin: rauhaa. Kunhan saisin kasattua itseni ja ajatukseni, voisin palata hyvillä mielin takaisin leiriin ja käydä yöpuulle.
Mutta sitten alkoi tapahtua: Karhumyrsky juoksi minua vastaan vimmainen katse oransseissa silmissään. Ehdin jo hetken pelätä, että soturi kävisi päälleni, mutta sen sijaan hän jarruttikin pysähdyksiin edessäni juuri ennen kohtalokasta törmäystä ja jäin tuijottamaan minua henkeä haukkoen.
”Pentu on pulassa!” hän huohotti. ”Kaksijaloilla on kissanpentu! Lehtikuusilaaksossa! Minä kuulin sen pienokaisen itkevän, ja tulin hakemaan apua. Kaksijalkoja on liian monta – en olisi pärjännyt niille yksinäni!”
Yritin saada tolkkua soturin sekavasta puheesta. Hän vaikutti olevan tolaltaan. Mutta minun pitäisi auttaa, en voinut jättää avutonta pentua kaksijalkojen armoille – en vain voinut. Sitä paitsi, Karhumyrsky oli se meistä kahdesta nopeampi, hän ehtisi joka tapauksessa minua enemmin leiriin hälyttämään apujoukkoja.
”Minä menen edeltä apuun! Tuo muut mukanasi!” sanoin Karhumyrskylle määrätietoisesti ja lähdin ravaamaan siihen suuntaan, mistä olin nähnyt kastanjanruskean soturin tulevan. Toivoin koko sydämestäni, että pentu – kenen lie se sitten ikinä olikaan – oli kunnossa.
Kun pääsin paikalle, näin useamman kaksijalan piirissä vähän matkan päässä puiden juurella. Ne eivät olleet oikeastaan kauhean suuria, ehkä jopa itsekin pentuja vielä, mutta ne pitivät kauheaa metakkaa.
Höristin korviani ja yritin kuulla pennun miukuvan jossain, mutta kun mitään ei kuulunut, päätin rynnistää sokkona kaksijalan pentujen keskelle ja toivoa löytäväni hätää kärsimässä olevan pienokaisen. Mutta se oli virhe: tunsin kuinka oudot, vaaleanpunaiset käpälät kietoutuivat ympärilleni. Olin liian kauhuissani ja hämilläni tehdäkseni mitään – tai pistämään vastaan.
Viimeinen selkeä muistikuvani oli, kun minut sullottiin johonkin pimeään ja ahtaaseen paikkaan, joka oli kuin suuren eläimen kuivettunut vatsalaukku täynnä kaikenlaista romua ja pikkuroskaa.
//724 sanaa
