Lauhapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Ruostekukan valtava ruho oli vähällä liiskata minut allensa naaraan kääntäessä kylkeään. Tokkuraisena ryömin kauemmaksi alati unisesta kuningattaresta. Kierähdin vuoteenreunan yli ja tömähdin maahan vatsalleni. Peti alkoi käydä ahtaaksi meille molemmille. Minun olisi kaiketi asioitava Hehkuaskelen luona ja pyydettävä häneltä lisää sammalta, jotta voisin rakentaa itselleni oman nukkumapaikan. Olinhan jo sentään melkein kuuden kuun ikäinen – Mahlatassukin oli nukkunut omalla paikalla ties kuinka kauan pentutarhalla asuessaan, eikä hänen ollut tarvinnut jakaa petiä kenenkään kanssa.
Tassuttelin pesän suuaukolle ja työnsin sitä peittävän sammalverhon sivuun. Jouduin siristelemään hetken silmiäni, kunnes ne tottuivat ulkona vallitsevaan kirkkauteen. Jatkoin matkaani aukiolla kaikessa rauhassa – tiedostaen olevani pahasti myöhässä omasta aikataulustani. Normaalisti olisin ollut jo tähän aikaan hereillä ja täysi tohina päällä, mutta koska minulla oli ollut yllättävän yksinäistä kuluneen puolen kuun aikana ilman Mahlatassua, olin päättänyt joustaa nukkuma-ajoissani. Olin saanut huomata, että mitä enemmän nukuin, sen väsyneemmäksi tulin – siksiköhän Ruostekukka nukkui kaiken aikaa?
”Huomenta, Hehkuaskel!” tervehdin astuessani sisälle kahden kiven välissä sijaitsevaan pesään. Väkevä yrttien tuoksu pisti nenääni ikävästi ja sai minut irvistämään vasten tahtoani – aivan kuten joka ikinen kerta käydessäni täällä.
Huomasin Hehkuaskelen peremmällä pesässä. Hän ei kuitenkaan ollut yksin; Kalmakuu kääntyi yhdessä parantajanaaraan kanssa katsomaan suuntaani. Punaruskea kolli näytti vaivaantuneelta. Hän mumisi jotain nopeasti Hehkuaskelelle ja käveli sitten ripeästi ohitseni aukiolle. Tuo kolli käyttäytyi aina läsnäollessani perin kummallisesti, ja joka kerta sain ihmetellä, miksi. Tuskin hän itseään kolmea kertaa pienempää kissaa pelkäsi.
”Lauhapentu”, Hehkuaskelen ääni katkaisi ajatukseni. Käännyin kohtaamaan pikimustan kissan keltaisen katseen. ”Tarvitsetko jotakin?”
”Joo. Tulin hakemaan sinulta sammalta omaa petiä varten. Nukkuminen Ruostekukan kanssa samalla sammalella alkaa käydä ahtaaksi”, kerroin.
Hehkuaskel nyökkäsi hieman huvittuneen näköisenä. ”Ymmärrän. Kaipaat varmasti omaa tilaa”, hän totesi ja katosi hetkeksi yrttivarastoon. Pian hän palasi mukanaan tukollinen tuoretta sammalta. Parantaja laski kantamuksensa maahan. ”Kas tässä. Vielä muuta?”
”Ei muuta”, pudistelin päätäni ja nappasin sammalet itselleni. Yritin ensin nostaa ne selkääni, mutta se oli paljon helpommin sanottu kuin tehty. Hehkuaskel tajusi ongelman ja auttoi pakkaamaan sammalet siten, että pystyin kantamaan ne helposti aukion yli pentutarhalle.
”Kiitos”, huokaisin, ja olin juuri aikeissa lähteä, kun mieleeni juolahti vielä yksi tärkeä asia, jonka halusin välttämättä selvittää.
”Hehkuaskel”, mau’uin ja laskin naaraan rullaaman sammalen maahan. Hän katsahti minuun kysyvästi.
”Niin?”
”Miksi Kalmakuu katsoo minua aina niin oudosti?”
Hehkuaskel näytti epäröivän. Hän selvästi tiesi jotakin, muttei ollut varma, olisiko siitä saanut puhua. Se jo riitti herättämään kiinnostukseni.
”Olenko tehnyt jotain väärää?” kysyin varovasti. Minulla oli paha tapa olla kovin suora puheissani, enkä aina edes muistanut, kelle kaikille olin käynyt laukomassa ajatuksiani.
”Etkö sinä tosiaankaan tiedä?” Hehkuaskel vaikutti yllättyneeltä. Mitä minun olisi pitänyt tietää? Nyt minua vasta hermostuttikin.
”Tiedä mitä?”
Hänen katseensa heltyi hiukan. ”Kalmakuu on sinun isäsi, Lauhapentu.”
”Ai että mitä?” möläytin.
”Ruostekukka ei ilmeisesti ole kertonut sinulle. Emollasi ja minun veljelläni oli lyhyt suhde, kunnes Ruostekukka pisti heidän välinsä poikki saadessaan tietää odottavansa sinua”, parantaja selitti. ”Isäsi todella välittää sinusta, mutta ei ole uskaltanut lähestyä sinua, sillä pelkää emosi reaktiota.”
”Hetkinen. Sanoitko juuri, että minun emollani ja sinun veljelläsi? Onko Kalmakuu sinun veljesi? Silloinhan sinäkin olet minulle sukua!” huudahdin innoissani. Tämä oli uskomatonta! Olin aina luullut, että ainoat sukulaiseni klaanissa olivat Ruostekukka ja Karhutassu, mutta Hehkuaskel sysäsi nämä luulot syrjään.
”Minun on mentävä!” hihkaisin ja nappasin sammalet mukaani. ”Kiitos sammalista! Ja kaikesta muustakin!” Oikeastaan jäämättä edes odottamaan vastausta pyrähdin ulos pesästä ja ryhdyin etsimään katseellani Kalmakuuta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ehkä hän oli lähtenyt partioon? No, ehtisin jutella hänen kanssaan varmasti myöhemminkin. Tulisipa Mahlatassu pian: Minulla oli hurjasti kerrottavaa hänelle!
Loikin pentutarhalle hyräillen. Asetin uuden nukkumapaikkani lähelle Ruostekukan petiä. Möyhin sitten sammalet mukaviksi ja varmistin vielä, ettei seassa ollut tikkuja tai muita ikäviä yllätyksiä. Istahdin alas. Nyt minulla ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Mahlatassun ja Kalmakuun paluuta. Ja se tulisi käymään melko tylsäksi, jos vain jököttäisin tässä paikallani.
Katseeni hakeutui Mäntyviiksen ja Sammalpennun suuntaan. Kaksikko oli käpertynyt tiukasti toisiaan vasten, ja he näyttivät olevan syvässä unessa. En siis voinut pyytää Sammalpentua pelaamaan kanssani. Annoin katseeni kiertää pesässä, kunnes huomasin Villipennun. Pilkukas naaras oli saapunut pentutarhalle vasta vähän aikaa sitten, eikä hän osannut vielä puhua. Ainakin näin olin ymmärtänyt kuunnellessani Mäntyviiksen ja jonkun soturin puheita. Ehkä nyt olisi hyvä hetki tutustua häneen paremmin? Ei tässä muutakaan tekemistä ollut.
Nousin ylös ja tassuttelin pennun luo. Hän kohotti sinisen katseensa minuun. Kasvoilleni nousi ystävällinen, ehkä hieman ujo hymy. Minusta hän oli tosi nätti. Äh – mitä minä oikein ajattelin? Minun piti ryhdistäytyä.
”Minä olen Lauhapentu”, esittäydyin kohteliaasti. ”Hauska tutustua sinuun. Toivottavasti olet viihtynyt täällä. Jos joskus tarvitset jotain, voit kysyä minulta.” En ollut varma, ymmärsikö pentu sanaakaan puheestani, mutta kannattihan sitä yrittää. Kyllä tämä sentään seinän tuijottamisen voitti.
//Villi?
//752 sanaa
