Lauhapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Mahlatassu loikki luokseni. Kollin vihreät silmät tuikkivat kirkkaina ja ne olivat eloa täynnä. Hymy kohosi väkisinkin kasvoilleni. Tämä oli mahtavaa! Paras ystäväni oli nyt oppilas, eikä kukaan tulisi enää huutelemaan meille mitä sai tehdä ja mitä ei.
”Onnea!” hihkaisin ja tuuppasin Mahlatassua leikkimielisesti. Mahlatassu horjahti hieman, mutta hänkin nauroi. ”Näytätkin paljon vanhemmalta ja arvostettavammalta nyt”, kiusoittelin ystävääni.
Mahlatassu hymähti. ”Pian me voimme tehdä oppilaiden juttuja yhdessä”, hän lupasi ja tönäisi vuorostaan minua. Kupsahdin maahan hiekkapölyä syljeskellen.
”Vau, sinussahan on voimaa!” totesin yllättyneenä kollin vastaiskusta ja kömmin takaisin pystyyn. Toisaalta, Mahlatassu oli minua pari kuuta vanhempi; ei siis ollut mikään ihme, että hän peittosi minut useammin mittelöissämme.
”Haluatko auttaa minua siirtämään petini oppilaiden pesälle?” Mahlatassu kysyi. Nyökkäsin innokkaana ja kipitin hänen perässään pentutarhalle.
”Aika huisia, että sait Minttuvarjon mestariksesi”, puhelin samalla kun autoin ystävääni raahaamaan kulunutta sammallättyä pesän poikki. ”Hän tosi kiva!”
”Niinpä!” Mahlatassu mumisi suu täynnä sammalta. Oppilas kantoi petiään itse suurimman osan matkasta aukiolla, mutta minä pidin huolen, ettei hänelle tullut tylsää sinä aikana.
”Kunpa minäkin saisin kivan mestarin”, pohdin ääneen. Mahlatassu osoitti kuuntelevansa tupisemalla jotakin hyvin epämääräistä. ”Tosin, sinä taisit saada koko klaanin kivoimman mestarin jo, joten minun vaihtoehtoni ovat aika suppeat.”
Pysähdyimme oppilaiden pesän suulla. Mahlatassu irrotti otteensa sammalesta hetkeksi ja piti pienen hengähdystauon. Odotin hänen vierellään kuuliaisesti.
”Olisiko Turmaloikka hyvä mestari?” kermanvärinen kolli ehdotti äskeiseen puheenaiheeseemme liittyen.
”No jaa. Hän on melko kömpelö. Ja ilkeä. Kuten kaikki muutkin kuolonklaanilaiset”, tuhahdin ja kohautin vähän lapojani. Mahlatassu mietti hetken.
”Entäpä Hämypilvi sitten?”
”Hämypilvi on tosi hiljainen! Enkä tajua hänen vitsejään. Ne kuulostavat loukkauksilta”, sanoin päätäni pudistellen. Seurasi hiljaisuus. Sitten Mahlatassu tarttui taas petinsä reunasta hampaillaan ja veti sen perässään pesään.
Tassuttelin ystäväni kannoilla peremmälle. Osa oppilaista taisi hakea pesästä suojaa porottavalta auringolta, sillä täällä oli yllättävän täyttä ottaen huomioon ajankohdan. Jopa Karhutassu makasi vuoteessaan silmät hieman raollaan. Heilautin hänelle häntääni tervehdykseksi, mutta kolli sivuutti toverillisen eleeni kylmästi.
Mahlatassu laski petinsä maahan. Se sijaitsi melko lähellä pesän uloskäyntiä, mutta tällaisella säällä se tuskin oli kovin huono juttu, sillä tässä kohtaa kävi mukava vinkka aina kun joku kulki ohi. Autoin vielä pöyhimään sammalet, kunnes siirryimme aukiolle haukkaamaan hieman happea.
”Minulla tulee vähän ikävä sinua”, myönsin hiljaa katsellessamme leirin menoa. Mahlatassu siirsi vihreiden silmiensä katseen minuun, ja jostakin kumman syystä en voinut kohdata sitä juuri nyt.
”Mehän näemme yhä – päivittäin. Sinun ei tarvitse odottaa kuin vain pari hassua kuukautta, niin sinäkin pääset nukkumaan oppilaiden pesälle”, hän maukui rohkaisevasti. Nyökkäsin jo hiukan paremmalla mielellä.
”Lauhapentu!” joku kuului huutavan. Nostin katseeni ja näin Ruostekukan seisomassa pentutarhan suuaukolla. Hän näytti kärttyisältä.
”Minun täytyy mennä – nähdään huomenna”, sanoin nopeasti ja pomppasin jaloilleni. Pukkasin ystävääni vielä viimeisen kerran rintaan tassullani, ennen kuin loikin Ruostekukan luokse. Kuningatar tuhahti vain ja sukelsi edelläni pentutarhaan. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta Mahlatassu oli jo poissa. Nielin harmistukseni ja seurasin emon esimerkkiä ja siirryin sisälle pesään.
Aamulla olin aikaisin liikkeellä. Olin erehdyksissäni mennyt herättämään Mahlatassua pentutarhasta tämän tavanomaiselta nukkumapaikalta, mutta vasta jälkeenpäin olin muistanut, ettei hän asunut täällä enää. Halusin kuitenkin yllättää ystäväni, vaikkemme olletkaan enää pesätovereita.
Hiippailin pesän poikki aukiolle. Huomasin Minttuvarjon, joka näytti juuri heränneeltä. Hän suki turkkiaan lähellä sotureiden pesää. Naaras oli kaiketi aikeissa mennä herättämään Mahlatassun seuraavaksi – mutta minä halusin ehtiä ensin.
Juoksin oppilaiden pesälle leirin laitoja myötäillen. Kun olin varmistanut, ettei minua oltu huomattu, pujahdin sisälle hämärään, ahtaaseen pesään. Ei ollut vaikea löytää Mahlatassun kermanväristä turkkia muiden joukosta.
Ryömin aivan hänen petinsä viereen. Kurkotin sitten tökkäisemään kollin vaaleanpunaista nenää käpälälläni. Hän avasi silmänsä hätkähtäen ja näytti oikeasti yllättyneeltä minut nähdessään.
”Yllätys!” supatin ja yritin olla tirskumatta. ”Olisitpa nähnyt ilmeesi!”
//Mahla?
//583 sanaa
