Lauhapentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Pihkatassu pudisti päätään. ”En tällä kertaa. Minulla on velvollisuuksia hoidettavana”, oppilas sanoi tärkeän oloisena ja kääntyi lähteäkseen. Katsoin hänen peräänsä hiukan pettyneenä, sillä olisin kovasti halunnut tehdä läheisempää tuttavuutta vanhemman kollin kanssa. Samassa kasvoilleni levisi innostunut hymy, ja tajusin kääntyä katsomaan viereeni. Kermanvärinen kollipentu seisoi yhä rinnallani, katsellen hänkin Pihkatassun menoa. Onneksi minulla oli yhä Mahlapentu. Hän oli hyvä ystävä – vaikka olimmekin tutustuneet toisiimme virallisesti vasta tänään, mutta silti.
”Mitä haluat tehdä seuraavaksi?” kysyin ja kiersin Mahlapennun ympäri. Pentu katsoi minua mietteliään näköisenä. Sitten hän siirsi huomionsa johonkin takanani. Aavistelin pahaa.
”Mahlapentu! Lauhapentu! Alkaa olla jo myöhä!” Mäntyviiksen huuto kiiri aukion toiselta puolelta. Häntäni valahti alas. Olisin kovasti halunnut tutkia vielä leiriä, mutta koska tarkoituksenani ei ollut aiheuttaa päänsärkyä kuningattarelle, kipitin kiltisti takaisin pentutarhalle Mahlapennun kannoilla.
Kömmin omalle pedilleni Ruostekukan viereen. Naaras taisi olla syvässä unessa, sillä hän ei reagoinut mitenkään tulooni. Käperryin hänen selkäänsä vasten ja kurkistin varovasti vuoteen reunan ylitse pesän toiselle puolelle. Erotin hämärästi Mahlapennun kermanvärisen turkin muiden joukosta, ja arvelin hänen nukkuvan jo. Siispä laskin pääni sammalille, annoin raskaiksi käyneiden silmäluomieni lipua kiinni ja jäin odottamaan unta.
Tuijotin pesän uloskäyntiä peittävää sammalverhoa. Se ei juuri liikkunut. Ei siis mitään erityistä siinä. Mutta mitä seuraavaksi tapahtui, se se vasta oli erityistä: Ensimmäiset auringonsäteet siivilöityivät hapertuneen verhon läpi pesään, ja antoivat minulle viimeinkin luvan nousta. Olin saanut odottaa taas pienen ikuisuuden vuoteessani ennen tätä.
Pomppasin jaloilleni ja ravistelin nopeasti turkkiini takertuneet roskat pois. Yksi sammalhippu lensi erehdyksissään Ruostekukan kuonolle. Ruosteenruskea kuningatar puisteli päätään närkästyneenä ja lopulta aivasti. Sammalhippu sinkoutui tiehensä. Sääli – minusta se oli ollut aika hieno sammalhippu, enkä varmaankaan tulisi näkemään sitä enää.
Emon jatkaessa vielä uniaan, kömmin pois nukkumapaikaltani ja kipitin vaivihkaa pesän toiselle puolelle, missä tiesin Mahlapennun vuoteen sijaitsevan. Kermanvärinen pentu oli unessa. Ei mikään yllätys – olihan vielä kovin aikaista herätä.
”Mahlapentu!” kutsuin hiljaa. Kollin korva värähti, mutta hän ei herännyt. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja kurkotin näykkäisemään hänen korvaansa. Siihen Mahlapentu reagoi.
”Au!” hän sihahti ja räpäytti silmänsä auki. Tämän häntä vääntyili ärsyntyneen oloisena.
”Ylös, ulos ja leikille, senkin unikeko!” käkätin toivoakseni tarpeeksi hiljaisella äänellä, jotta muut eivät heräisi. Mahlapentu nousi istumaan. Hän oli kasvanut kuluneen kuun aikana ja tunsin oloni kovin nuoreksi, mikä ei ollut mikään ihme, sillä olihan minua kuun tai parin vanhempi – mutta olin minäkin kasvanut. Jaksoin leikkiä huomattavasti paljon pidempään eikä askelluksenikaan enää horjunut – ainakaan mainittavissa määrin.
”Voisimme tehdä tänään jotain hyödyllistä!” supatin hiipiessämme pesän poikki. ”Voisimme vaikka siivota pesiä, tai auttaa sotureita ja oppilaita heidän askareissaan!”
Työnnyin aukiolle. Viherlehden alku oli parhaimmillaan. Kylmä ja märkä lumi oli sulanut pois ja aurinko lämmitti oikein mukavasti – niin kissaa kuin mieltäkin.
Käännähdin parhaan ystäväni puoleen – kyllä, Mahlapentu oli nykyään paras ystäväni. En tosin ollut varma, oliko tunne molemmin puolinen, mutta minä ainakin pidin Mahlapennun seurasta kovasti ja halusin aina jakaa tuoresaaliini hänen kanssaan, mitä voisi olettaa nimenomaan parhailta ystävyksiltä.
”No, mitä sanot?” katsoin häntä odottaen.
//Mahla?
//472 sanaa
