Lauhatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Katsoin ystävääni silmät loistaen. Hän oli nyt soturi! Ja miten ylpeä olinkaan hänestä tällä hetkellä… En voinut lakata hymyilemästä, kuten ei hänkään.
”Mahlahalla”, sanoin ikään kuin maistellakseni kollin uutta nimeä. Minusta se oli aika hieno nimi, ja sopi ystävälleni paremmin kuin hyvin. ”Mahtavaa! Nyt sinä saat johtaa omaa partiota, jahdata riistaa mielin määrin ja taistella klaanisi puolesta – aivan kuten muutkin soturit!”
”Onnea”, Villitassu maukui viereltäni. Hänenkin kasvoillaan karehti pieni hymy, johon Mahlahalla vastasi reippaasti nyökkäämällä.
”Harmi vain, että joudumme nukkumaan taas eri pesissä”, tuore soturi tajusi äkkiä. Kurkotin koskettamaan kuonollani tuon korvaa. Hymyni ei haihtunut missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun sain kuulla joutuvamme nukkumaan kauempana toisistamme, nyt kun Mahlahalla oli soturi. Mutta ei se minua haitannut – ainakaan kauheasti.
”Älä huoli, kohta minäkin olen soturi, ja sitten teemme kaikkea kivaa yhdessä”, virnistin iloisesti. Käänsin sitten katseeni tuoresaaliskasan suuntaan saaden idean. ”Tätä pitää juhlia.”
Tunsin ystävieni kummastuneet katseet turkissani, kun kipitin aukion toiselle puolen noukkimaan tuoresaaliskasasta jotakin. Tartuin hampaillani mehevään jänikseen ja ryhdyin raahaamaan sitä Mahlahallan ja Villitassun luo. Mahlahalla huomasi painavan lastini ja riensi avuksi. Yhdessä saimme vietyä sen rauhalliselle paikalle leirin laitaan.
”Kuka haluaa aloittaa?” kysyin ja annoin katseeni kiertää Mahlahallasta Villitassuun. Naaras näytti jokseenin hämmästyneeltä. Ehkä hän ei ollut odottanut kutsua yhteiselle juhla-ateriallemme, mutta olisi ollut töykeää olla kutsumatta häntä. Lisäksi halusin olla hänelle ystävällinen, sillä en ollut nähnyt naaraan juttelevan oikein kellekään omanikäiselleen Karhumyrskyn ohella. Ja olihan soturi häntä kosolti vanhempi.
Villitassu vilkaisi soturien pesän suuntaan epävarmasti. Hänen häntänsä huiski hiekkapölyä ilmaan. Selvästikään tuo ei ollut varma, olisiko kutsu kannattanut hyväksyä. Mutta huomasin myös, että jokin muukin painoi häntä. Ehkä se oli Karhumyrsky. Juro velipuoleni ei varmastikaan pitänyt siitä, että hänen oppilaansa vietti aikaa kanssani.
Kuin ajatuksesta Karhumyrsky pelmahti yhtäkkiä aukiolle. Hänen oranssi katseensa pyyhkäisi leirin läpi, kunnes se osui meihin. Villitassu huokaisi ja kääntyi katsomaan minua ja Mahlahallaa pahoittelevasti.
”Kiitos kutsusta, mutta ehkä joku toinen kerta”, hän sanoi kohteliaasti ja loikki sitten mestarinsa luo. Karhumyrsky katsoi minun suuntaani pitkään, kunnes sitten siirsi huomionsa luokseen tulleeseen naaraaseen. Siristin hiukan silmiäni. Pidin useimmista klaanitovereistani, mutta Karhumyrskystä minä en pitänyt. En sitten millään, vaikka kuinka kovasti yritin.
”Velipuolesi aiheuttaa minulle kylmiäväreitä”, Mahlahalla kiusoitteli ja katkaisi ilmassa vallinneen jännitteen. Käännyin katsomaan häneen naurahtaen.
”Niin minullekin. Sääliksi käy Villitassua, mutta on hänen onnensa, ettei soturikoulutus kestä lopunikää”, hymähdin vähän ja tökkäsin sitten tassullani maassa lojuvaa jäniksen ruhoa. Yritin sysätä ajatukset Villitassusta ja Karhumyrskystä muualle.
”Hei, meidänhän piti juhlia”, huomautin tuupaten ystävääni leikkisästi. Mahlahalla nauroi. Minäkin pärskähdin, mutta vakavoiduin sitten näyttääkseni arvokkaalta jakaessani saaliin siten, että molemmat saisivat syödäkseen.
”Arvon soturi Mahlahalla on hyvä ja ottaa ensimmäisen haukun”, mau’uin huomattavasti möreämmällä äänellä ja kohotin leukaani ylpeästi. Mahlahalla hymyili huvittuneena.
”Kuulostat ihan Karhumyrskyltä”, hän totesi.
”Niin varmaan, ja sinä kuorsaavalta klaaninvanhimmalta öisin”, härnäsin takaisin ja nauroin. Hillitsin itseni sitten. ”No niin, ihan tosi: ota ensimmäinen pala, niin minäkin pääsen joskus syömään.” Kasvoilleni oli levinnyt leveä virne. Parhaan ystävän seurassa vietetty aika oli kultaa!
//Mahla?
//480 sanaa
