Lauhatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Vesi kietoutui ympärilleni kuin kylmä, paksu peitto. Tuhkajuova kauhoi edelläni sulavasti eteenpäin. Ihailin hänen tyyliään – naaras todellakin oli yksi klaanin mahtavimmista kissoista, ja hän oli minun mestarini! Aioin osoittaa hänelle kuuliaisuuteni ja kokeilla perässä.
Irrotin etukäpäläni pohjasta ja lähdin vetämään itseäni eteenpäin pitkin, tasaisin vedoin. Lopulta takajalkanikin lähtivät mukaan ja liikuin huomattavasti nopeammin, vaikkakin minulla oli alkuun vaikeuksia löytää oikea rytmi.
”Tämähän onnistuu!” hihkaisin, mutta loput puheestani puuroutui, kun vedin vahingossa vettä henkeen. Kauhoin nopeasti takaisin matalampaan veteen, jossa tassuni ylsivät vielä pohjaan, ja ryhdyin kakomaan vettä ulos keuhkoistani.
Tuhkajuova tuli vierelleni. Kunhan olin saanut hillittyä yskäni, vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan mestariani, joka tarkasteli minua tyyni ilme kasvoillaan. En osannut tulkita, mitä ajatuksia hänen päänsä sisällä liikkui, mutta en kyllä aikonut jättää tätä tähän. Osaisin kyllä uida, jos vain keskittyisin tarpeeksi kovasti.
”Saanhan vielä kokeilla uudestaan?” pyysin korjaten puhuessani hieman asentoani, mutta se oli yllättävän vaikeaa, kun kastunut turkki tuntui painavan minua koko ajan alas. Tuhkajuova mietti hetken, mutta nyökkäsi lopulta.
”Kokeile pois.” Olin kiitollinen mestarilleni uudesta mahdollisuudesta, ja kahlasin takaisin syvemmälle veteen. Irrotin jalkani pohjasta ja lähdin kauhomaan eteenpäin. Liikkuminen alkoi sulavoitua vähitellen, enkä enää pelännyt hukkuvani. Tämähän oli aika hauskaa!
”Taitaa olla aika palata leiriin”, Tuhkajuova kuului toteavan. Tein loivan U-käännöksen ja polskin takaisin rantaan mestarini luo. Kun tajusin vilkaista horisonttiin, huomasin auringon kadonneen melkein kokonaan taivaanrannan taa. Sanaakaan sanomatta mestarini lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin päin.
Havahduin säpsähtäen hereille. Kylmä hiki valui turkkini alla ja sai minut paleltamaan. Painajaisen kauhukuvat piirtyivät yhä elävänä mieleeni. Onneksi tunsin Mahlatassun selän lämpimänä omaani vasten. Ystäväni läsnäolo sai minut rauhoittumaan hieman, mutta halusin käydä haukkaamassa happea, ennen kuin kömpisin takaisin yöunille.
Hiippailin pesän poikki aukiolle. Leiri oli muuten autio, lukuun ottamatta piikkihernetunnelin liepeillä istuskelevaa hahmoa. Tunnistin kissan Kalmakuuksi, hänkin näytti huomanneen minut. Sydämeni tykytti rinnassani. Muistin Hehkuaskelen kanssa parantajan pesässä käydyn keskustelun. Parantajanaaraan mukaan tuo kolli oli minun isäni, enkä minä kurja ollut vielä edes rohjennut puhua hänelle.
Tosin ehkä päällimmäisenä syynä oli ajanpuute. Enhän ollut ehtinyt puhua edes parhaalle ystävälleni tiukasti aikataulutettujen päivieni ohella. Halusinhan tulla hyväksi soturiksi – ja oppia uimaan -, eikä minulla siksi liiennyt paljoa ylimääräistä aikaa ystävyyssuhteiden ylläpitämiselle. Mutta toisaalta, soturikoulutukseni oli jo hyvässä vauhdissa, joten voisin ihan hyvin höllätä sillä sarakkeella ja ryhtyä taas huolehtimaan suhteistani muihin klaanini kissoihin. Tuhkajuovakin olisi varmasti tyytyväinen, mikäli huomaisi avuliaisuuteni.
Tassuttelin varovasti Kalmakuun luo. Suurikokoinen kolli liikahti hermostuneesti. Hänen vihertävän ruskeat silmänsä pyörivät villisti suunnasta toiseen, ihan kuin pakoreittiä etsien, kunnes soturi näytti hyväksyvän kohtalonsa ja pysyi vain paikallaan, odottaen minun saapuvan kohdalleen.
Kurkussani tuntui olevan jumissa pienen päästäisen kokoinen palanen. En ollut kokenut koskaan ennen näin voimakasta jännitystä mistään, en edes nimitysseremoniassani. Mutta tämä kissa tässä: hän oli minun isäni, puuttuva puolisko – mitä muutakaan minun olisi kuulunut tuntea ensitapaamisellamme?
”Hei”, Kalmakuu tervehti kireästi, mutta hänen kasvoillaan oli heikko hymynpoikanen. Minäkin annoin hymyn levitä kasvoilleni, tosin se oli vaisumpi kuin monella muulla kertaa.
”Hei”, vastasin vienosti. ”Saanko istahtaa tähän hetkeksi? Näin pahaa unta, ja tarvitsin raikasta ilmaa.”
Punaruskea soturi näytti epäröivän. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi. Ilahduin myöntävästä vastauksesta niin, että tunsin karvojeni nousevan pystyyn. Istahdin noin hännänmitan päähän Kalmakuusta. Katselimme yhdessä taivaalle, välillämme vallitsi poikkeuksellinen syvä hiljaisuus, joka ei kuitenkaan tuntunut yhtään painostavalta tai kiusalliselta.
Vilkaisin varovasti isäni suuntaan. Katsoin hänen olemustaan arvaillen. Mietin, mahtoiko meillä olla paljonkaan mitään yhteistä. Ainakin me näytimme ihan erilaisilta. Minun räikeän kirjava turkkini erosi tämän punaruskeasta karvoituksesta huomattavasti, eivätkä silmämmekään olleet edes lähellä samaa sävyä. Toisaalta, en kyllä näyttänyt yhtään emoltanikaan, joten ei sillä ollut niin väliä.
”Millaista on olla soturi?” kysäisin yhtäkkiä, yllättäen jopa itsenikin. Kalmakuu vierelläni valpastui, mutta hän ei kääntänyt katsettaan minuun päin.
”Ihan kivaa. Tosin välillä se on aika rankkaa, työlästäkin, mutta tuntuu mahtavalta saada olla hyödyksi klaanilleen, ja se korvaa kaikki nukkumattomat yöt ja vierineet hikipisarat”, hän sanoi mietteliäästi. Pidin hänen äänestään. Se oli syvä ja rauhallinen, eikä yhtään uhkaava tai ankara. Toivoin, että minäkin voisin kuulostaa häneltä sitten kun olisin soturi.
”Eikö sinun pitäisi mennä kohta nukkumaan?” Kalmakuu kääntyi nyt katsomaan minua. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.
”Joo”, mau’uin hiljaa ja hymyilin. Kalmakuu oli mahtava, hän oli lähes yhtä siisti kuin mestarini. Nousin ylös ja nyökkäsin tuolle vähän. ”Hyvää vartiovuoroa.” Sen sanottuani kipitin takaisin oppilaiden pesälle omalle paikalleni. Mahlatassu oli yhä sikeässä unessa, samoin muut pesätoverini.
Suljin silmäni uudemman kerran ja odotin aamua. En malttanut odottaa, että Tuhkajuova tulisi herättämään minut, ja pääsisin opettelemaan kaikenlaista uutta ja hyödyllistä. Ehkä en olisi enää kauaa oppilas.
//Tuhka tai Mahla?
//727 sanaa
