Laventelitaivas
Räpyttelin silmäni auki sotureiden pesän hämäryydessä. Väsymys ei painanut lapojani. Ei, se oli jotain ihan muuta. Huokaisten kampesin itseni ylös ja nopein vedoin aloin sukimaan turkkia esiteltävään kuntoon. Väärävarjon kuolema oli koskettanut monia, ja minua suoraan sanottuna hävetti, etten osannut olla juuri nyt oman isäni seurassa. En tiennyt koskaan mitä sanoa tällaisina aikoina. Osasin vain olla. Se oli sinällään erikoista, sillä kykenin edelleen muistamaan emoni kuoleman aiheuttaman kivuliaan kohdan rinnassani. Vaikka olin itsekin aikoja sitten kokenut menetyksen, en siltikään löytänyt oikeita sanoja isälleni.
Turkin sukiminen sai riittää, joten sukelsin pensaan läpi ulos pesän hämäryydestä. En jaksanut ympärilläni vellovaa painostavaa tunnetta. Tassuni suorastaan syyhysivät pääsemään tekemään jotakin hyödyllistä. Aamu oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että aikaisemmat partiot olivat jo ehtineet lähteä. Jäin pesän edustalle vielä venyttämään jäseniäni, mutta en ehtinyt olla kauaakaan paikallani, kun huomasin jo mustavalkoisen kollin parantajan pesän edustalla. En ehtinyt ajatella asiaa edes pidemmälle, kun jo pysäytin toisen matkan. Minulle kelpasi tässä tilanteessa mikä tahansa! Olipa Leimusilmä matkalla rauhalliselle kävelylenkille tai mihin tahansa, minun olisi saatava päästä mukaan! Ihan mitä vain, niin olin valmis. Minä kaipasin nyt jotakin muuta kuin ainaista häpeää surkeista lohdutustaidoistani.
Onnekseni Leimusilmä oli suostunut ottamaan minut mukaansa keräämään yrttejä. En ollut niinkään kiinnostunut itse yrteistä, mutta auttamisesta kylläkin. Rakastin olla hyödyksi klaanille, ja vielä enemmän rakastin puuhata kaikenlaisten erilaisten askareiden parissa pitkin päivää partioinnin ohella.
“Eivät kai voikukat aiheuta päänvaivaa?” havahduin Leimusilmän ääneen hätkähtäen. Ehkä hivenen pöllämystyneenä nostin katseeni multaisista juurista parantajakollin keltaisiin silmiin.
“Ei tässä tule pää kipeäksi, päinvastoin”, vastasin nopeasti ensimmäiset ajatukseni, sillä puuhaaminen oli saanut minut jo unohtamaan aamun painavat ajatukset. Leimusilmä näytti pohdiskelevan hetken, että mitä oikein tarkoitin, ja oliko tuo ihmekään.
“Onko yrttejä ollut nyt riittämiin? Tulevatko nämäkin varastoon pahan päivän varalle vai ketä varten juuri näitä kerätään? Tai no, ei sitä tarvitse mennä yksityiskohtiin, tarvitsee ken tarvitsee… Kauanko nämä edes mahtavat säilyä siellä sinun varastossasi?” kyselin nopeasti kysymyksen toisensa perään, ettei kolli tajuaisi tarttua aikaisempiin sanomisiini. Mielessäni pyörivät ajatukset saivat vain välillä yliotetta, enkä ajatellut ihan loppuun asti mitä kannatti sanoa ja kenelle.
// Leimu??
