Laventelitaivas
Oli oikein miellyttävää puuhata samalla juurien kimpussa ja kuunnella toisella korvalla Leimusilmän sanoja. Hänen kertoessaan yrttien säilyvyydestä ja lehtikadon haasteista, tulin miettineeksi, että mahtoihan se olla stressaavaa kannatella lavoillaan noinkin painavaa taakkaa. Piti varmistua siitä, että yrttejä oli monipuolisesti ja tarpeeksi, ja että niitä riitti myös silloin, kun ei ollut mahdollisuutta kerätä lisää. Ja eihän parantaja nyt voinut siihen vaikuttaa, että miten mitäkin yrttejä mahtoi kasvamaan. Ja kaikesta tästä huolimatta oli vastuu kollilla. Varmasti vaati paljon ennakointia, että pystyi varautumaan kaikkeen. Soturin tehtävissä oli myös oma vastuunsa, mutta parantajakollille taisi jäädä sitäkin isompi vastuu. Soturina oli sentään yksi muiden samanlaisten joukossa.
Ajatusten virta katkesi, kun Leimusilmä pyysi etsimään sitomiseen sopivan yksilön voikukan varsista. Tässähän oli vaikka mitä puuhaa! Aloin tutkimaan edessä nuokkuvia kellertäviä kukkasia ja liikuttelemaan niiden kukintoja, jotta varsi paljastui paremmin näkyviin.
En ehtinyt vielä löytää sopivaa vartta, kun kolli kyseli jo Väärävarjosta. Aluksi korvani ajautuivat luimuun ja niskani jännittyi, mutta pian sain ravisteltua paljastetun olotilan pois. Niin, jokainen oli tietenkin kuullut suru-uutiset.
Puuhasin hetken ajan hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Se alkoi kasvaa tiheäksi ja paksummaksi verhoksi välillemme. Koko tilanne oli hyvin absurdi. Väärävarjo oli ollut klaanissa kunnioitettu soturi ja minä hänen pennunpentunsa. Silti mielessäni oli loikkinut oikeastaan vain ajatuksia siitä, miltä tämä kaikki mahtoi tuntua isästäni ja muista Väärävarjon läheisistä – sekä miten Kuolonklaani julkesi! Naapurillamme ei ollut minkäänlaista häpyä, ei minkäänlaista! Mieleeni ei ollut viime aikoina mahtunut paljoa muuta.
En antanut hiljaisuuden jatkua liian pitkään, ja päätin naukaista nopeasti: “Ei minun jaksamisessani ole mitään normaalista poikkeavaa.” Sehän oli oikeastaan totta, sillä sain ihan normaalisti tehtyä saalistusreissuja sekä partioitua. Ehkä asiani tuli ulos vähän turhankin tiukkaan sävyyn, mutta en uskonut sen säikäyttävän Leimusilmää tässä asiayhteydessä.
Äkkäsin sanojeni jälkeen heti oikein pitkänomaisen voikukan varren, joka nuokkui siihen malliin, että sillä saisi varmasti sidottua juuret nätisti nippuun. En kuitenkaan alkanut vielä nirhaamaan sitä irti, vaan käännyin katsomaan minua tarkkaileviin keltaisiin silmiin.
“Minä vain..”, aloitin ensin, mutta päätin sitten olla jatkamatta pidemmälle. Enhän minä nyt voinut olla itsekäs ja puhua omista surkutteluistani, kun toisilla oli huomattavasti raskaampia taakkoja kannettavana. Enkä voinut mainita mitään isästäni Leimusilmälle. Minua aina hävetti se, miten toimin tällaisina hetkinä, kun en löytänyt oikeita sanoja ja hädin tuskin pystyin olemaan sen takia tukena. Olisipa emoni ollut vielä täällä. Hän olisi osannut lohduttaa isää.
Päätin paneutua vain toiseen osa-alueeseen mieltäni painavista asioista, sillä Leimusilmä tuntui odottavan jonkinlaista vastausta. Melkoinen parantaja tämä kolli olikin, kun halusi yksittäisen soturin vointiakin kuunnella! Tai sitten minun ähertämiseni voikukkien kanssa oli suorastaan kuhnailua toisen mielestä, ja hän vain yritti saada jotakin tekemistä itselleen. Tiedä sitten tuosta.
“Eihän tuollainen käy päinsä! Se oli vain silkkaa vääryyttä Kuolonklaanin osalta. Pitäisihän tuosta asiasta nyt tehdä edes selvyys, tiedäthän? Ettei tule tavaksi”, naukaisin vakavana. Ehkä sanavalintani olivat hivenen erikoisia ja arkisiakin, mutta ne sisälsivät silti asian ytimen. Oikein puistatutti. Jos Väärävarjo, niin miksei joku muukin. En yhtään ihmettelisi, jos tämä vielä kielisi klaanien välillä jännitteitä.
Leimusilmän vastatessa jatkoin hänen antamaansa tehtävää ja lähdin järsimään poikki vartta, jolla pian laittaisin juuret pakettiin.
//Leimu?
