Laventelitaivas
“Olitko yksin saalistamassa?” Kortetuikkeen kysymys jäi leijumaan ilmaan siksi aikaa, kun nyhdin itselleni palasen oravasta. Nälkä kurni vatsan pohjalla jo sen verran, etten ehtinyt tuottaa sanoja ennen kuin saisin edes jotain pureskeltavaa. Vasta nieleskeltyäni muodostin soturille vastauksen.
“Voi kuule”, aloitin, “välillä sitä kaipaa rauhaa saalistaessakin. Ja välillä sitä ei partiossa saa.”
Mieleeni tulvivat muistot partioinnin lomassa tapahtuvista konflikteista, joista en todellakaan ollut ylpeä. Sekin miten olin ottanut jo aikaa sitten Sädesäihkeen kanssa yhteen, vaikka toinenhan oli oikeasti melkoisen ystävällinen tapaus. No-lo-a. Tai hetkessähän kaikki oli ollut niin kovin selkeää ja oikeutettua, mutta ei näin jälkeenpäin. Olin ikuisesti kiitollinen, ettei asiasta ollut kantautunut mitään isäni korviin ja asia oli jäänyt partion väliseksi, kuten koko juttu oli hoidettu jo sen aikana. Mutta häpeä oli jäänyt silti kaivelemaan. Siksipä kävin välillä nollaamassa aivojani vain omassa seurassani. Ehkä se oli ennaltaehkäisevää toimintaa tai sitten vain pidin siitä. Ja miksen olisi siinä lomassa saalistanut ja näin ollut hyödyksi klaanille?
“Mutta mitenkäs sinun elämäsi? Sinulla ainakin näyttää olevan kaikki oikealla polulla”, puhelin tarjotessani samalla oravaa jälleen Kortetuikkeen suuntaan.
“Tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi kenen vieressä vietät yösi”, naurahdin vielä ennen kuin valkoinen kolli ehti vastata mitään.
//Korte? 🙂
