Laventelitaivas
Kuuntelin korvat höröllä Kortetuikkeen sanoja kumppanistaan, ja voi kuinka valkoinen kolli sai sen kuulostamaan hyvältä. Olin oikeasti onnellinen, että toinen oli löytänyt itselleen jonkun. Minua kiinnosti kovasti kuulla lisää! Jatkoin rauhassa lihapalan mutustelua suussani toisen selittäessä, mutta hän ei jäänyt kauheasti höpöttelemään uutukaisesta kumppanistaan vaan hyökkäsi heti minun kimppuuni. Voi miksi!
“Onko sinulla ketään mielitiettyä?” kollin sanat saivat lihapalan kiinni puoleen väliin kurkkuani. Sitä seurasi pari köhäisyä ja juuri kun Kortetuike näytti jo oikeasti huolestuneelta, sain nielaistua palasen.
“Kaikki kunnossa”, hekottelin ja vedin syvään henkeä. En ollut oikein koskaan osannut hakea sellaisia asioita, mitä kumppanilta perinteisemmin vaadittiin. En oikeastaan ollut tainnut koskaan aikaisemmin edes liiemmin pysähtyä miettimään koko asiaa. Voi ketunläjä… oliko minulla jo kiire?
“Ainiin, tosiaan! Pitäisiköhän sellainen tässä etsiä? Tai mitä jos pyytäisin Käärmekultaa lähettämään etsintäpartion, vai mitä olet mieltä?” sanoja ryöppysi ulos toinen toisensa perään. Kortetuike vaikutti melkoisen huvittuneelta.
“Kyllä minä haluaisin ajatella, että jokaiselle on olemassa jokin tietty persoona. Oli sitten missä muodossa tahansa”, pohdiskelin ääneen. Kai se oli tärkeintä, ettei kukaan jäänyt aivan yksin? “Enkä tarkoita nyt muodolla, että jonkun pitäisi ihan nesteeksi heittäytyä. Mutta jos jokaisella olisi ystävä tai perhe tai kuka tahansa, josta pitää kiinni.”
En ollut varma hämmensinkö Kortetuiketta liikaa. Sekin saattoi olla asia, jonka takia monikaan ei päässyt tutustumaan minuun hirveän syvällisesti. Mutta oli niin helppoa sanoa asioita kevyesti, heittää jotain vakavaa väliin, pehmentää se jollain täysin sekavalla ja kevyellä ja sitten odottaa sitä, mihin toinen tarttuisi. Toisaalta se ei ollut valinta. Se olin vain minä.
//Korte?
