Laventelitaivas
Minttuliekki. Kortetuikkeen kysymys oli ihana. Rakastin yli kaiken muistella emoa, vaikka välillä ikävä tuntui edelleen pahalta. Tuskin kukaan koskaan tottui siihen, ettei toista enää ollutkaan olemassa. Tai oli, mutta ei läsnä täällä meidän kanssamme. Toki turruttava suru oli muuttanut vuodenaikojen kuluessa muotoaan. Nykyisin emon muistaminen toi mieleen vain niitä hyviä muistoja – hänen tummansinisen katseensa, josta huokasi aina tietynlainen lämpö hänen katsoessaan isää tai meitä pentuja. Mieli oli siitä ihmeellinen, ettei se enää palannut ajattelemaan sitä, millaisella tavalla kaikki oli tapahtunut. Mikä oli johtanut siihen, että emo vaelsi tähtien joukossa muiden tähtiklaanilaisten seurassa. Mieli halusi palata muistelemaan aina vain sellaisia asioita, jotka aiheuttivat vain kaipuuta. Jos joskus emoni sanoma olisikin joskus tuntunut minusta epäreilulta, niin sellaista en olisi kyennyt enää muistamaan. Kaikki oli keskittynyt muovaamaan jäljelle vain sen muiston, minkä todella halusin muistaa. Ja siihen kynsin hampain tarrautuneena pystyin nytkin kohtaamaan Kortetuikkeen kasteen ja vastaamaan tämän esittämään kysymykseen.
“Hän oli aina niin lempeä meitä kohtaan. Eikä pelkästään se lempeys, vaan miten hän kohteli muita. Hän osasi aina nähdä tilanteissa muut ensin. Enkä tarkoita nyt pelkästään perheen kesken vaan koko klaanin. Se teki Minttuliekistä erinomaisen varapäällikön, mutta emona… hän oli mitä suurenmoisin”, nau’uin äänessäni suorastaan lämpöä. Puhuin meistä, sillä Minttuliekki oli mielestäni kohdellut kaikkia pentujaan tasa-arvoisesti. Välillä toivoin, että Talvikkitakku olisi nähnyt ajatuksiensa takaa kaiken sen rakkauden, mitä emo meille antoi. Se oli oikea dilemma minun ja sisareni välillä, jota en ikinä ollut osannut ottaa puheeksi, enkä myöskään aikonut. Mielestäni koko asia oli muutenkin ollut aina vain vanhempiemme ja Talvikkitakun välillä. Sinällään siis ihan hyvä, että Kortetuike kysyi kysymyksensä juuri minulta.
“Minttuliekki varmasti katsoo perääsi Tähtiklaanista”, tokaisin vielä ja samalla leveämpi hymynkare käväisi kasvoillani, kunnes tilalle pöllähti huvittuneempi virne. “Ei hän kuitenkaan antaisi meidän törttöillä täällä ihan vapaasti.”
//Korte?
