Lehtipentu
Kirjoittaja: Rita
”Väistättekö vapaaehtoisesti vai pitääkö teitä siirtää?” vanhemman oppilaan ivalliseksi tarkoitettu kommentti jäi kaikumaan korviini. Monet ajatukset välähtivät mielessäni seuraavan parin silmänräpäyksen aikana. Tunsin kiukun kuumottavan tunteen kuohahtavan päähäni, mutta tukahdutin tunteen estäen itseäni hyökkäämästä jokseenkin vieraan oppilaan kimppuun; en halunnut tehdä mitään äkkipikaista, jota katuisin myöhemmin. Piti ajatella, ennen kuin avasi suunsa. En tiennyt hänen heikkouksiaan. Ainakaan vielä. Veljeni tulinen temperamentti oli osin periytynyt minullekin, mutta kontrolli oli kaikki kaikessa. Ai niin. Veljeni. Tipupentu. Hän räjähtäisi ihan varmasti, pilaten operaationi näyttää kollektiivisilta ja vaikutusvaltaisilta vanhemman oppilaan edessä. Samalla kuitenkin odotin veljeni purkausta. Tipupennun raivoamista oli ihan hauska seurata, ja täytyi myöntää että nautin sanaharkoista hänen kanssaan. Hänen raivonpuuskiensa väliin oli hauska heitellä ivallisia kommentteja. Puolustaisin kyllä Tipupentua henkeen ja vereen asti jos tilanne kävisi väkivaltaiseksi, mutten uskonut Sähkötassun käymään veljeeni kiinni. Hänhän oli loppujen lopuksi vain sokea pentu, joka oli kaiken lisäksi kooltaan paljon Sähkötassua pienempi. Pieni ilkikurinen hymynkare kasvoillani katsahdin siis veljeeni, ja totesin arvioni oikeaksi; hän näytti kiehuvan kuumana.
”Kuinka sinä USKALLAT sanoa jotain tuollaista minulle, sinä- sinä iljettävä piikikäs itseäsi täynnä oleva sammakonlimainen karvakasa!! ” Tipupentu säksätti.
”Älä unohda mainita ylimielinen”, oli yllättävän viihdyttävää olla vaihteluksi väittelyn samalla puolella Tipupennun kanssa. Veljessäni riitti pippuria. Asiat menisivät vielä kiintoisammaksi, jos Sähkötassu pistäisi vastaan samalla mitalla. En ollut vielä kokeillut, kuinka kuumille saisin veljeni ennen absoluuttista räjähdyspistettä, mutta hyvässä tapauksessa sekin tulisi testattua tänään. Käänsin katseeni nyt vuorostaan Sähkötassua kohti naamallani ivallinen hymy. Kolli näytti totta puhuen hämmentyneeltä, mutta kun räpäytin vihreitä silmiäni, oli hämmentynyt ilme tyystin poissa, ja kasvoilta paistoi nyt itsevarmuus. Kollin naamalta ei kyennyt lukemaan, mitä tuo ajatteli veljeni raivonpuuskahduksesta.
Taustalta kuului: ”Sinä epäluotettava kaamea pikkuinen käpypallero!” Katseeni jäi Sähkötassuun. Minua ei pelottanut, vaikka toinen näkisikin minun tuijottavan; en ollut niitä kissoja, jotka elivät mielistelläkseen toisia. Kolli ei vaikuttanut kauheasti isokokoisemmalta minuun verrattuna, vaikka kokoero oli selvästi huomattavissa. Hän oli myös ylipäänsä ruumiinrakenteeltaan tanakampi kuin minä. En todennäköisesti kykenisi voittamaan häntä jos toinen kävisi kimppuun, joten täytyi vain toivoa, ettei Sähkötassu joko uskaltaisi hyökätä tai olisi vain liian kyllästynyt veljeni säksättämiseen.
”Loppuiko pennulta puhti?” Sähkötassu totesi ivallisesti kulmaa kohottaen veljeni pysähtyessä vetämään henkeä. Sitten hän yksinkertaisesti -noh- nosti Tipupennun niskasta ilmaan siirtääkseen tämän sivuun.
”PÄÄSTÄ MINUT ALAS SENKIN KETUNJÄTÖS PIIKIKÄS MINIAIVOINEN PETTURI!” Tipupennun rääkäisy kiiri ilman halki voimakkaana ja täynnä pihisevää kiukkua, mutta onneksemme moni ei kääntynyt katsomaan. Päätin puuttua asiaan.
”Laske veljeni alas, ole hyvä”, ääneni oli hyytävä ja katsoin Sähkötassua suoraan tämän sinivihreisiin silmiin omilla vihreilläni. Täytyi sanoa, että ihailin oppilaan uskaliaisuutta ja itsevarmaa asennetta.
//Sähkö? Tipu?
//411 sanaa
