Lehtitassu
Kirjoittaja: Rita
”Minä näin hänet. Sen, joka teki tämän, mutta en tarpeeksi tarkasti”, Sähkötassu virkkoi matalasti ja hyvin vakavana. Tästä oli leikki kaukana, se oli varmaa. Tarkastelin kollin ilmettä, mutta en erottanut juurikaan pakokauhua tämän ilmeessä. Hyvä niin. En ollut valmis toimimaan lohduttajana.
Kirosin mielessäni sitä, ettei Sähkötassu ollut nähnyt tappajaa tarkemmin. Toivoin, että tämän tehnyt saataisiin kiinni. Tarkemmin toivoin, että minä saisin hänet kiinni, sillä tappajan jahtaamisessa olisi jonkinlaista jännitystä ja vaaran tuntua. Tietysti siihen tarvittaisiin tarkka suunnitelma… Minulla välähti. Sähkötassuhan oli sanonut jotain siitä, että halusi minun todistavan aukottomat suunnitelmani. Voisin yrittää saada tappajan kiinni punomalla suunnitelman! Pitäisi puhua asiasta Sähkötassulle, kun olisi soveliaampi aika.
Ravistin päätäni. Nyt pitäisi keskittyä olennaiseen. Käänsin katseeni kahteen kuolleeseen kissaan. Jokin niissä kammotti minua. Veriset ruumiit… Selvä vaaran tuntu… Lasittuneet silmät… Etäiset muistot pentuajoiltani pyörivät mieleeni, vaikka yritin estää ne. Ei, Lehtitassu, ei! Miksi triggeröidyin asiasta näin? Älä! Lopeta! Ajatukseni alkoivat vaeltaa menneessä, vaikka kuinka yritin pysäyttää ne. Kuinka vanhempani olivat kuolleet sen petoeläimen kynsissä, kuinka veljeni oli uhrautunut puolestani, heidän veriset kehonsa… En näkisi heitä enää koskaan. Jouduin tekemään kaikkeni pitääkseni naamani peruslukemilla, ja tuijotin järkkymättä eteenpäin. Älä itke, älä itke, älä itke! Itkeminen on heikoille! Itkit viimeksi pikkuisena rääpäleenä. Onnistuin onneksi pitämään kyyneleet sisälläni, vaikka tarkkaan katsottuna silmissäni näkyi varmasti pakokauhu. Tuntui hirvittävältä, kun en pystynyt maskeeraamaan silmieni hätäisyyttä, vaikka kuinka yritin näyttää normaalilta. Yleensä pystyin siihen. Saatoin vain toivoa, ettei Sähkötassu huomaisi mitään. Miksi olin murtunut näin? En saisi olla heikko, varsinkaan Sähkötassun edessä!
”Lehtitassu?” säpsähdin kollin jokseenkin varovaisesta kysymyksestä. Käänsin katseeni, ja sain vastaani Sähkötassun sinivihreän katseen. Tämän ilme oli vakava, eikä liian tunteellinen, mistä pidin. Nielaisin.
”Mitä? Olen ihan kunnossa”, vastasin huultani purren, ja yritin kuulostaa mahdollisimman normaalita. Lopeta jo! Älä kuulosta niin epätoivoiselta!
”Öhh.. okei. Mennäänkö kertomaan Jyrkänneloikalle?” tämä virkkoi hetken kuluttua. Kiitollisena nyökkäsin, ja lähdimme mitään sanomatta juoksemaan samaan suuntaan rinta rinnan. Sähkötassu ei onneksi yrittänyt aloittaa keskustelua tai puhua äskeisestä, joten sain rauhoittua itsekseni. Tai, rauhoittua niin paljon kuin juostessa pystyi. Onneksi olin hyvä juoksija.
Hengitin pari kertaa syvään ja räpäytin silmiäni. Olin ihan kunnossa. Minun täytyi olla. Kuinka hyvin olin saanut piilotettua tunteeni kollilta? Toivoin vain, etten vaikuttanut liian epätoivoiselta tuon edessä. Päätin tehdä itselleni lupauksen: en enää murtuisi noin muiden edessä. Tiputassu olisi poikkeus. Mutta muiden edessä en itkisi. Miksi olin edes triggeröitynyt asiasta niin paljon? Tarkemmin ajatellessa en halunnut paneutua kysymykseen sen enempää, vaan keskityin kävelemiseen. Kohta huomasin jo Jyrkänneloikan puiden läpi. Tämä mahtoi ihmetellä, miksi tulimme kahdestaan ja ilman saaliita.
//408 sanaa
//Sähkö?
