Lehtitassu
Kirjoittaja: Rita
”Lehtitassu!” kuulin tutun äänen luikahtaessani oppilaidenpesästä leiriaukiolle. Aamu oli vielä melko varhainen, joten aukiolla oli vain muutama kissa. Ilma oli kasteinen ja maassa oli lumenrippeitä. Aurinko oli vasta nousemassa. Ravistin turkkiani ja nuolaisin itseäni pari kertaa siistiäkseni turkkini, ennen kuin paikansin äänen lähteen melko keskeltä leiriä. Se oli mestarini, Pähkinäkorva. Astelin mestarini luo naamallani sama neutraali ilme, mikä siitä usein paistoi. Nyökkäsin tervehdykseksi.
”Huomenta. Miten nukuit?”, Pähkinäkorva tervehti. Hän vaikutti olevan jotenkin hyväntuulisempi kuin normaalisti, enkä voinut miettiä, mistä se johtui. Hän oli eilen vaikuttanut ihan normaalilta. Päähäni putkahti hullu teoria: Entä jos hän oli se tappaja, joka oli tappanut kaikki ne kissat? Entä jos hän suunnitteli parhaillaan jonkun uuden uhrin murhaamista? Oliko se edes todennäköistä? Päätin tarkkailla mestariani. Kuolonklaanissa mitään vaihtoehtoa ei saisi poissulkea.
”Nukuin tarpeeksi hyvin, kiitos kysymästä”, nyökkäsin jokseenkin kylmänoloisesti vastaukseksi mestarilleni.
”Mennäänkö?” Nyökkäsin taas. En aamuisin ollut kovin puheliaalla tuulella. Lähdimme kävelemään ulos leiristä. Tassuttelin mestarini perässä leirin suuaukkona toimivan piikkihernetunnelin läpi. Mestarini tahti oli jokseenkin ripeä, mutta pysyin hyvin perässä, sillä olin normaalistikin tottunut kulkemaan nopeahkoon tahtiin.
”Mitä teemme tänään?” kysyin tältä ohimennen.
”Tänään voisimme petrata taisteluasi, Lehtitassu”, Pähkinäkorva ilmoitti. ”Ei mitään vakavaa, siis. Haluan vain nähdä ja havainnoida, miten käyttäydyt taistelutilanteessa.”
”Selvä.” Aiemmat aamuiset epäilyni palasivat. Hän halusi nähdä, miten käyttäydyin taistelutilanteessa. Haluaisiko hän siis tappaa minut, ja siksi tietää taitotasoni ja heikkouteni, mikäli taistelisin vastaan? Voisiko hän oikeasti olla tappaja? Aloin kelata asioita päässäni. Sillä reissulla, jolla Sähkötassu oli löytänyt ruumiit, mestarini oli sanonut lupautuneensa partioon. Oliko partiota edes ollut? Oliko Pähkinäkorva lavastanut partion, jotta emme kyseenalaistaisi missä hän oli? Oliko hän oikeasti juoksennellut ympäriinsä metsässä tappamassa kissoja? Ravistin päätäni. Minun täytyi ajatella tarkasti. Oliko minulla mitään todisteita, jotka todistaisivat teoriaani vastaan? En halunnut uskoa, että Pähkinäkorva oli murhaaja. Ei hän arvioni pohjalta olisi sellainen, joka haluaisi tappaa, mutta toisaalta kissat osasivat esittää aivan jotain muuta, mitä he oikeasti olivat.
”Lehtitassu”, mestarini aloitti. Melkein säpsähdin, mutta estin eleen viime hetkessä.
”Niin?” vastasin Pähkinäkorvalle, pyrkien pitämään ilmeeni vakaana.
”Koulutuksesi on suhteellisen hyvällä mallilla. Muista kuitenkin panostaa harjoitteluun, niin sinusta tulee Kuolonklaanin odotusten mukainen, hyvä soturi”, tämä ohjeisti. Äänensävyssä oli taas samaa pientä hyväntuulisuutta, jonka olin aistinut aamulla.
”Kiitos”, nyökkäsin jälleen jatkamatta keskustelua enempää. Katselin hetken ympäristöäni. Olimme noin puolivälissä matkaa paikkaan, jossa oppilaat usein harjoittelivat. Minulla oli siis vielä aikaa palata mietteisiini Pähkinäkorvasta. Löysin äskeisestä teoriastani muutamia aukkokohtia. Ensinnäkin: miksi Pähkinäkorva haluaisi tappaa oman oppilaansa? Se olisi vain tyhmää. Kaikki olettaisivat minun olleen mestarini kanssa harjoittelemassa, ja oli jopa todistajia kertomassa, kuinka olin lähtenyt leiristä hänen perässään harjoituksiin. Lisäksi päivänä, jona Sammalvarjo oli löydetty, olimme harjoitelleet yhdessä, eikä hän ollut kadonnut koko päivänä niin pitkäksi aikaa, että hänellä olisi ollut aikaa käydä tappamassa kissa Eloklaanin rajalla asti. Ainakin Tiputassu oli kertonut minulle ruumiin löytyneen Eloklaanin rajan tuntumasta. Paitsi jos tappajia oli kaksi. Pidin asiaa kuitenkin epätodennäköisenä, vaikka niin kuin aiemmin totesin, mahdollisuuksia ei kannattanut ikinä sulkea pois ilman todisteita. Päädyin siis siihen lopputulokseen, ettei Pähkinäkorva ollut murhaaja.
Vaikka olin yrittänyt olla luomatta mitään sidettä mestariini, en silti haluaisi tuon olevan tappaja. Se oli ihan järkevää ajattelua. Monet eivät haluaisi vaihtaa mestaria kesken koulutusta. Paitsi tietenkin jos mestari oli surkea. Mutta Pähkinäkorva oli ollut ihan siedettävä mestari, ja opettanut minulle perusasiat taistelusta ja saalistuksesta.
Heräsin ajatuksistani siihen, että mestarini pysähtyi. Olimme saapuneet harjoituspaikalle.
”No niin. Aloittaaksemme näytä minulle vaikka perusisku ilmaa vasten”, Pähkinäkorva totesi tyynesti. Kävelin hänen eteensä. Työnsin kynteni esiin, ja huitaisin ilmaa. Olin ikäväkseni huomannut olevani surkea taistelija, joten isku olisi voinut mennä paremminkin. Se oli kuitenkin ihan kohtuullisen hyvä, vaikka en leveilisi suorituksellani. Se oli kuitenkin yksi yksinkertaisimmista liikkeistä. Pähkinäkorva mietti hetken, ja avasi suunsa.
”Uudestaan. Nouse nyt takajaloillesi iskiessäsi. Sinulla on pitkä häntä, joten uskoisin sinun pysyvän hyvin tasapainossa”, tämä komensi, ja nyökkäsin. Nousin takatassuilleni, ja huitaisin käpälilläni taas ilmaa. Suoritus oli omasta mielestäni ihan siedettävä, sillä kuten hän oli sanonut, pysyin hyvin tasapainossa ylhäällä, ja laskeutuessani alas tunsin, kuinka olisin voinut sinnitellä kahdella jalalla vielä kauemmin. Tuntuikohan kaksijaloista yhtä horjuvalta, kun he kävelivät? Mikseivät he vain ottaneet etukäpäliään avuksi? Pudistin päätäni. Kaksijalat olivat tyhmiä.
”Ihan kohtuullinen”, mestarini kommentoi, ”Voisit kuitenkin yrittää saada enemmän voimaa iskuihisi.”
”Selvä”, vastasin. Näytin Pähkinäkorvalle vielä pari erilaista iskua hänen käskystään.
”Nyt haluan nähdä, miten toimit, jos joku hyökkää kimppuusi”, mestarini ilmoitti, ja nyökkäsin kireästi. En halunnut epäonnistua.
Pähkinäkorva loikkasi minua kohti, ja väistin hänet nopeasti. Käännyin ja huitaisin häntä päin. Tassuuni jäi pari ruskeaa häntäkarvaa. Huidoin häntä kylkeen kynnet piilossa, ja peräännyin ennen kuin hän ehti iskeä takaisin. Syöksin häntä kohti ja takerruin hänen selkäänsä. Pähkinäkorva kuitenkin heitti minut päältään, ja laskeuduin kyljelleni. Hän loikkasi minua kohti ennen kuin olin ehtinyt suojautua, ja painoi minut käpälällään takaisin maahan selälleni. Yritin rimpuilla, mutten päässyt enää pois.
”Ihan okei, mutta parannettavaa on”, Pähkinäkorva totesi lyhyesti ja päästi minut. Nousin vikkelästi ylös, ja ravistelin turkkiani. Tasasin hengitystäni hänen puhuessaan.
”Pari kommenttia”, hän jatkoi. ”Älä jää epäröimään hetkeksikään, sillä se saattaa koitua kohtaloksesi. Nopeus ja ketteryys ovat vahvuutesi. Käytä niitä, ja loikkaa aina pois vastustajasi ulottuvilta, ennen kun hän saa sinut kiinni. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Kun sinut painetaan maahan, on kaksi taktiikkaa jotka opetan sinulle. Ollessaan päälläsi vihollinen paljastaa vatsansa. Käytä sitä hyväksesi, ja potki takajaloillasi vihollistasi vatsaan. Niin pääset rimpuilemaan ylös. Jos olet oikeassa tappelussa pulassa, valahda veltoksi. Vihollinen luulee tappaneensa sinut, ja hänen kääntyessään pois hyökkää hänen selkäänsä. Ymmärrätkö?”
”Ymmärrän.”
”Hyvä. Uudestaan.” Puhumatta enempää mestari asettui taisteluasemiin, ja antoi tällä kertaa minun hyökätä.
Harjoitusten jälkeen olin uupunut. Olimme matkalla harjoituspaikalta takaisin leiriin. Kävelin mestarini perässä, joka ei onneksi yrittänyt aloittaa keskustelua. Auringonhuippu oli juuri mennyt, joten olimme harjoitelleet yllättävän pitkään. Pähkinäkorva oli näyttänyt minulle monia puolustusliikkeitä, joita olin treenannut väsymykseen asti. Hänen mukaansa minun oli hyvä osata ainakin puolustautua, sillä niin selviäisin taistelusta hengissä. Olin myös harjoitellut muutamia uusia hyökkäystekniikoita. Totta puhuen olin silti melko huono taistelemaan. En ollut pessimistinen, vaan puhuin totuudenmukaisesti itsestäni. Olisi tärkeä tunnustaa oma taitotasoni rehellisesti niin kuin se oli, jotta voisin kehittää taitoja, joissa olin huono. En nauttinut taistelemisesta -mieluummin käytin sanojani ja eleitäni-, mutta arvioni mukaan taistelun osaaminen olisi tärkeää kuolonklaanilaisten arjessa.
Pitkältä tuntuneet ajan jälkeen saavuimme viimein leiriin.
”Saat loppupäivän vapaaksi. Voit hakea tuoresaalista”, Pähkinäkorva ilmoitti ja lähti. En jaksanut katsoa hänen peräänsä, vaan astelin tuoresaaliskasalle, sillä minulla oli kiljuva nälkä. Mietin, menisinkö jonkun seuraan, mutta päätin syödä yksin. Päädyin siihen tulokseen, että halusin vain ajatella itsekseni, ja seura vain ärsyttäisi minua.
//1045 sanaa
//Jatkan täst
