Lehtitassu
Kirjoittaja: Rita
Kurotuin poimimaan vastapyydetyn saaliini -pulskan oravan- ja näin silmäkulmastani mestarini Punatähden. Hän oli vaivautunut viemään minut metsästämään. Olin totta puhuen närkästynyt siitä, ettei minua oltu vielä nimitetty soturiksi, mutta oletin Punatähden haluavan nähdä, osasinko oikeasti soturin tehtävät. Vanhan mestarini oli pitänyt mennä kuolemaan. En ollut oikein koskaan kiintynyt Pähkinäkorvaan, mutta en sentään ollut toivonut toisen kuolevan. Mutta nyt olin saanut mestarikseni itse päällikön. Jos saisin toisen vain huomaamaan taitoni. Sisälläni kihelmöi. Jos onnistuisin tekemään vaikutuksen Punatähteen, minut nimitettäisiin soturiksi ja päälliköllä olisi hyvä kuva minusta. Se oli kaikin puolin hyödyllistä. Varoin siis tarkoin tekemästä pienintäkään aloittelijan virhettä; en valittanut, en sählännyt, olin aina varautunut. Ei sillä, etten normaalisti olisi tuossa tilassa, mutta liikkeeni olivat erityisen tarkat aina ollessani hänen seurassaan. Nytkin käännyin päällikköä kohden suussani puolueettomasti sanotusti miltei täydellisesti saalistettu orava. Sain vastaukseksi pienen nyökkäyksen. Sen saattoi tulkita monella tavalla, mutta todennäköisimmin hyväksymisen merkiksi. Käännyin sanaa sanomatta haistelemaan ilmaa uusien saaliiden varalta, mutta Punatähti keskeytti minut asettamalla häntänsä lavalleni pysäyttävästi. Pieni ele sai minut miltei säpsähtämään, mutta onneksi vain miltei.
“Tuo on tarpeeksi. Kohta tulee muutenkin pimeää”, päällikön ääni oli miltei poikkeuksetta itsevarma, mitä kunnioitin. Nyökkäsin pienesti ja kaivoin esiin toisen, aiemmin saamani hiiren. Ne suussani lähdimme tallustelemaan pientä hölkkää leiriä kohti. Punatähti ei puhunut, joten en minäkään avannut suutani. En halunnut puhua liikaa. Se voitaisiin tulkita yli-innokkuudeksi, joka viittasi lapsellisuuteen. Halusin antaa itsestäni arvokkaan kuvan kaikille, etenkin päällikölle joka saattaisi olla avain nousemiseen klaanin hierarkiassa. Halusin palavasti soturiksi. Tuimakatsekin oli nimitetty aikaa sitten. Ei sillä, että olisin erityisemmin kollista piitannut, mutta oppilaiden pesä tuntui tyhjältä. Nyt siellä oli vain kasa hieman nuorempia oppilaita. Oli heidänkin kanssaan pari sanaa vaihdettu. Heidän aloitteeltaan, tietenkin. Veljeänikään olin tuskin nähnyt. Toinen oli ollut niin kiireinen parantajankoulutuksensa parissa. Tuntui vain epäreilulta, että vain aavistusta vanhempi kolli oli jo soturi. Tiesin realistisesti hänen olevan parempi joissain asioissa, kuten taistelussa, mutta olin mielestäni jo valmis soturiksi. Kuin ajatukseni lukien, Punatähti avasi yht’äkillisesti suunsa.
“Mielestäni koulutuksesi on loppuun suoritettu. Olet valmis soturiksi.” Nuo kaksi lausetta jäivät soimaan päähäni. Hillitsin reaktioni rajusti, ja vain nyökäytin päätäni osoittaen aavistuksen kiitollisuutta.
“Selvä.”
Loppumatkan olimme hiljaa. Kummallakaan ei ollut sanottavaa, ja hyvä niin. Mitään puhumatta tarkastelin tapaa, jona oksat kaartuivat taivasta vasten. Joistakin puista kaikki lehdet olivat pudonneet, jättäen maahan ruskean lehtimaton. Peitin kylmästä johtuneen värähdykseni. Tänä vuodenaikana tajusin, miten hyödyllinen paksu turkki olisi. Onneksi leiri ei ollut kaukana. Mietin kaikkia kissoja, jotka olivat kulkeneet tästä. Kuolonklaani oli asunut täällä jo sukupolvia. Teoreettisesti saattaisin siis astella kuolleiden jalanjäljissä. Ajatus oli toisaalta kiehtova, toisaalta karmiva. Terästin katsettani eteenpäin palaten tosimaailmaan. Leirin sisäänkäynti häämötti edessäpäin. Punatähti kiristi tahtia, ja seurasin mukisematta perässä. Tuntui hyvältä päästä ojentelemaan lihaksia kunnon vauhdissa ennen kuin palaisin leiriin. Leiriin, jossa minusta tulisi pian soturi. Hillitsin pienen hymyni, ja juoksin leirin sisäänkäynnille. Pujahdin päällikön perässä sisälle, ja kävin tipauttamassa saaliini tuoresaaliskasaan. Punatähti asteli suoraan leirin keskustaan ja kuuluvalla äänellä ilmoitti klaanin koolle. Vatsassani kihelmöi, mutten antanut sen näkyä viiksikarvan värähdyksenäkään.
“Lehtitassu on suorittanut soturinkoulutuksensa, ja hänen uusi nimensä on Lehtituuli”, päällikkö ilmoitti kovaa ja selkeästi. Ilmeessäni oli pieni hymynkare. Kuitenkin vain pieni. Nyökkäsin kiitokseksi, ja pienen tauon jälkeen Punatähti naukaisi:
“Ei muuta.” Kissat hajaantuivat, ja käännyin välittömästi etsimään veljeäni. Hänet paikansinkin leirin reunamilta Hehkuaskeleen viereltä. Tassuttelin ryhdikkäänä Tiputassun luo.
“Hei”, nau’uin veljelleni. Tiesin Tiputassun kykenevän arvaamaan tämänhetkiset ajatukseni melko osuvasti, joten en alkanut puhumaan sen enempää, vaan annoin hänelle vuoron sanoa jotakin.
//Tipu?
//553 sanaa
