Lehtitassu
Kirjoittaja: Rita
Veljeni näytti ahdistuneelta. Suoraan sanoen hädissään olevalta. Hän käänteli päätään eri suuntiin hätäisesti, ja hengitti raskaasti. Mikä hänellä oli? En tiennyt, mutta halusin tuon rauhoittuvan, jottei minun tarvitsisi katsoa Tiputassun kärsimystä pidempään. Niin, hän näytti kärsivältä. Sysäsin mielestäni kysymyksen ’miksi’, ja annoin siskovaistoni ottaa ohjat hetkeksi. Vain pieneksi hetkeksi, lupasin itselleni. Veljeni täytyi rauhoittua.
”Tiputassu”, sanoin jyrkästi, mutta toinen ei reagoinut mitenkään. Tökkäsin veljeäni käpälälläni, ja tämä säpsähti, singoten sokean katseensa minuun. Tiputassun asento näytti siltä, että hän oli puolustautumassa; turkki sojotti pörrössä, katse oli hätääntynyt, asento vetäytynyt.
”Rauhoitu”, puhuin selkeästi, ja äänensävyni oli luja. Silitin tuon selkää hännälläni rauhalliseen tahtiin, ja tunsin tuon kylkien kohoilun rauhoittuvan hengityksen tasaantumisen myötä. Onneksi Hehkuaskel oli liian kaukana kuullakseen meitä. En todellakaan tarvinnut todistajaa näkemään, kuinka olin heikko veljeni seurassa. Vai oliko hellä parempi sana? No, asialla ei olisi väliä tässä tilanteessa.
Tiputassulta kesti hetki rauhoittua tyystin, mutta pian hän tekikin sen.
”No?” istahdin tämän viereen. Odotin selitystä. Tämä näytti kokoavan ajatuksiaan hetken, mikä antoi myös minulle aikaa ajatella. Olisikohan minun pitänyt antaa tälle yrttejä, jotta tuo olisi rauhoittunut? En kylläkään tiennyt kasveista tai yrteistä pätkän vertaa, joten olisin vahingossa saattanut myrkyttää hänet, mikä ei olisi ollut ideaalia. Mistäköhän tuon hätääntynyt olotila oli johtunut? Mitä olin sanonut ennen toisen panikointia? Ai niin. Olin puhunut siitä, miten olimme melkein saaneet tappajan kiinni. Tiesiköhän Tiputassu asiasta jotain, ja siksi panikoi? Epäilin sitä.
En ehtinyt ajatella tarkemmin, kun veljeni jo hengitti syvään ja avasi suunsa.
”Minä kuulen… ääniä”, veljeni ilmoitti hiljaa. Ääniä? Aloin huolestua. En minä ollut äsken kuullut mitään ääniä. Ei kai veljeni ollut hullu? Ei. Ei hän ollut. Ei hän käyttäytynyt hullusti, enkä yksinkertaisesti halunnut uskoa veljeni tulleen hulluksi. Tiputassu ei ikinä ennen ollut kuulostanut noin epävarmalta. Tässä hetkessä tajusin veljeni olevan hyvin haavoittuvainen, ja tavallaan kunnioitin sitä, miten hän luotti minuun tarpeeksi tunnustaakseen minulle tämän. Paloin halusta tietää lisää näistä äänistä, mitä ikinä ne sitten olivatkaan.
”Ne ovat pääni sisällä…” Tiputassun ääni hiipui. Mielessäni ehti käydä huolestus veljestäni ja tämän epä-Tiputassumaisesta äänen hiipumisesta, mutta sitten tilalle tuli ihmetys, ja sen jälkeen ärsyyntyminen. Annoin itselleni aikaa prosessoida veljeni kertoma. Asia oli tullut minulle täytenä yllätyksenä. Voi Tipua… Miksei hän ollut vain voinut kertoa minulle!? Olisin voinut auttaa! Tai ainakin olla tukena. Miksi hän ajatteli joutuvansa kärsimään tästä yksin! Sitä varten meillä oli toisemme; autoimme toisiamme. Me vastaan maailma. Niinhän se oli aina ollut! Huokaisin syvään. Samalla minua kiinnosti hirveästi nuo äänet. Minäkin ajattelin pääni sisällä, mutta ajatukseni olivat aina olleet normaaleja. En kuullut niitä ympärilläni, ja sain ajatukseni loppumaan koska tahansa. Mistäköhän Tiputassun äänet johtuivat? Olin jo kieltänyt ajatuksen veljeni hulluudesta, mutta mikä muu selittäisi asian? Oliko Tiputassu tosiaan vain pähkähullu? Päädyin samaan vastaukseen kuin aiemmin: ei. Ei hän saattanut olla. Johtuivatko äänet kenties traumasta, joka seurasi vanhempiemme menetyksestä? En keksinyt parempaakaan selitystä. En tosin tiennyt asiasta paljoa. Luulisi parantajien tietävän enemmän. Olihan Tiputassu antanut minullekin joitain rauhoittavia yrttejä. Toimisivatko yrtit hänelle? Mietin sanojani hetken ja priorisoin kysymykseni, ennen kuin avasin suuni.
”Mikset sinä kertonut minulle?” en jaksanut peittää äänessäni olevaa suutahtaneisuuden ja huolen tunnetta Tiputassun edessä, mutta pidin ääneni kuitenkin niin hiljaisena, ettei Hehkuaskel vahingossakaan kuulisi meitä.
”Oletko yrittänyt päästä niistä eroon? Millaisissa tilanteissa en tulevat? Mitä ne sanovat?” äänestäni paistoi nyt selvästi läpi huoli, muttei se oikeastaan haitannut minua. Veljeni saisi tietää tunteistani avoimesti, ainakin tämän kerran. Minulla oli vielä paljon kysyttävää, mutta hillitsin sanaryöppyäni, että veljeni pääsisi vastaamaan. Katsahdin Tiputassuun.
”Voi hiirenaivoinen sisko, en kai minä kertoisi sinulle, koska luulisit minun olevan hullu”, veljeni äänessä kuului pieni surullinen hymähdys. Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta Tiputassu ehti jatkaa ensin.
”Ja luuletko tosiaan, etten yrittäisi päästä niistä eroon. Millaiseksi limakasaksi oikein luulet minua?” veljeni ääni ei onneksi ollut vihainen lukuun ottamatta Tiputassumaisia solvauksia. Oli minun vuoroni hymähtää surullisesti.
”Minä olisin halunnut tietää aikaisemmin!” väitin, ja olin hetken hiljaa ennen kuin jatkoin, ”Mutta ymmärrän näkökulmasi.” Olimme kummatkin hetken hiljaa.
”Silloin, kun olen stressaantunut, jännittynyt tai mietin liikaa”, Tiputassu naukui hetken päästä.
”Mitä?”
”Kysyit, milloin äänet tulevat. Ja ne puhuvat yleensä pahaa minusta tai muista. Ne tykkäävät erityisesti pilkkaamisestani”, veljeni jatkoi. Olin hetken hiljaa, sillä kerrankin en tiennyt mitä vastata. Hiljaisuus välillämme ei kuitenkaan ollut painostavaa. Istuimme siinä vierekkäin ajatuksissamme.
”Sinun pitäisi varmaan mennä. Pilvihallan ja Lintusielun valvojaiset alkavat pian”, Tiputassu totesi matalalla äänellä hetken kuluttua. Huokaisin.
”Yritän keksiä keinon, jolla saisimme äänet lakkautettua lopullisesti”, sanoin toiselle vielä, ennen kuin luikahdin ulos pentutarhasta.
Raitis ilma puhalsi heti kasvoilleni, ja tuntui yllättävän ihanalta, kun yrttien pistävä haju ei enää tunkeillut nenääni. Huomasin illan jo hämärtäneen, vaikka aukiolla näkyikin vielä kissoja. Valvojaisten takia. Värähdin, ja tassuttelin leirin laitamille. En ollut vielä varma, halusinko jäädä valvojaisiin. En oikeastaan tiennyt, oliko se soveliasta, sillä en ollut jaksanut paneutua asiaan ja kysellä pentuna tarpeeksi. Olin tietysti jäänyt vanhempiemme valvojaisiin, mutta tämä oli eri asia. Päätin siis, että nykyinen paikkani leirin reunamilla oli hyvä välimuoto, ja istahdin alas. Yhtäkkiä huomasin Sähkötassun lähestyvän minua. Mitä asiaa kollilla olisi?
”Hei”, hän tervehti kohteliaasti saavuttuaan luokseni, ja minä nyökkäsin. Odotin, että tuo kertoisi asiansa.
”Halusin tulla vielä kysymään oletko kunnossa? En tullut arvostelemaan, haluan vain tietää”, Sähkötassun äänensävy oli melko neutraali. Tuon asenteesta päättelin, ettei hän kysynyt kiusallaan, mutta en uskonut hänen kysyvän senkään takia, että välittäisi erityisesti. Päätin olla miettimättä oppilaan motiivia liikaa, ja vastata samalla tavalla kun hän oli kysymyksen minulle esittänyt; neutraalisti.
”Olen ihan kunnossa, kiitos kysymästä”, vastasin jokseenkin kylmästi, mutten kuitenkaan niin vihamielisesti, että pelottaisin toisen pois.
”Arvostan huolenpitoasi, mutten kaipaa sitä”, katsoin Sähkötassua suoraan silmiin, mutta tällä kertaa ääneni ei ollut sarkastinen. Puhuin ihan täyttä totta.
//907 sanaa
//Sähkö?
