Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//PANTTIVANKI
Leimusilmä oli niin uppoutunut kuuntelemaan Mesitähden muistelmaa, että hän pääsi hetkeksi mielessään pakenemaan ahtaasta kolosta muinaisten klaanien reviireille, joissa viisi klaania olivat aikanaan eläneet sovussa rinta rinnan. Ajatus kuulosti miltei utopiselta – miten niin monen eri klaanin kissat pystyivät rauhanomaiseen yhteiseloon, kun Eloklaani ja Kuolonklaanikaan eivät kyenneet siihen kovasta ponnistelusta huolimatta?
”Kenties, jos klaaneja olisi edelleen yhtä monta kuin muinaisina aikoina, emme olisi koskaan ajautuneet tähän tilanteeseen”, Leimusilmä pohti ääneen.
”Kyllä muinaisetkin klaanit taistelivat keskenään”, Liljatuuli huomautti. ”Mutta voit vain kuvitella, millainen kaaos siitä syntyy, kun niin monen eri klaanin kissat ottavat yhteen taistelutantereella.” Parantajan ilme oli muuttunut synkäksi. ”Sellaisesta verenvuodatuksesta voi joko ottaa opikseen, tai sitten sitä voi jatkaa, kunnes mitään ei ole enää jäljellä.”
Kylmät väreet kulkivat Leimusilmän turkin alla. Hän näki yhä kirkkaasti mielessään aukion taistelun aikana, kissoja taistelemassa viimeiseen hengenvetoon, väsyneitä ja verisiä. Hän oli yrittänyt pelastaa mahdollisimman monta klaanitoveria, mutta monien kohdalla oli ollut jo liian myöhäistä.
”Muinaiset klaanit eivät ole ikiajoiksi kadonneet”, Mesitähden nauku veti parantajaoppilaan ulos synkästä muistosta. Leimusilmä katsahti päällikköönsä, ja hän haki turvaa tämän rauhallisesta olemuksesta, kun tämä jatkoi: ”Heidän muistonsa elää yhä Eloklaanissa. Me olemme heidän perillisiään, ja toivoa paremmista ajoista on niin kauan kuin Eloklaani pysyy käpälillään.”
Mesitähden sanat tarjosivat Leimusilmälle lohtua. Jos Eloklaani kerran oli se, mitä oli jäljellä muinaisista klaaneista, sitä oli vaalittava kaikin keinoin. Niin kauan kuin hänessä henki pihisisi, Eloklaani jatkoi elämistä. Se jatkaisi elämistä jokaisessa eloklaanilaisessa, ja ennen pitkään se olisi tarpeeksi vahva näyttämään Kuolonklaanille, ettei kukaan voinut sammuttaa sen kipinää.
