Leimusilmä
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//PANTTIVANKI
Onkaloon lankeava valo häilyi tummien hahmojen liikkuessa sen edestä. Ulkoa kuului vaimeaa puheensorinaa, ja loittonevat käpälänaskelet kertoivat, että vartijoiden vuoro oli päättynyt ja uudet olivat tulleet juuri tilalle.
Sama kuvio oli toistunut jo lukemattomia kertoja niiden päivien aikana, jotka Leimusilmä oli viettänyt tässä kirotussa onkalossa kuin myyrä konsanaan. Hän ei itse asiassa ollut täysin varma siitä, kuinka pitkään he olivat jo olleet Kuolonklaanin panttivankeina. Kuun? Kaksi? Joka tapauksessa aika tuntui matelevan, ja hän tunsi mielensä murenevan vähitellen kuin auringon polttaman hiekan. Kuinka pitkään hän pysyisi järjissään?
Liljatuuli liikahti hänen vieressään. Tummanharmaa naaras oli vetänyt käpälät alleen, ja hänen päänsä nuokkui hieman. Parantajan toisella puolella Mesitähti kyyhötti kasassa vähintäänkin yhtä apaattisen näköisenä. Leimusilmän mieli synkkeni – kuinka pitkään kukaan heistä pysyisi järjissään?
Aluksi he olivat jaksaneet pitää toivoa yllä ja uskoa pelastukseen, mutta päivien kuluessa kaikki oli alkanut näyttää harmaalta, toivottomalta. Kukaan ei ollut tulossa. Oikeastaan ei ollut mitään takeita siitä, että muut olivat edes elossa. Henkäystähti saattoi pitää heitä täällä vankeinaan silkkaa julmuuttaan, vain katsellakseen, miten he hiljaa hiipuivat pois.
Leimusilmä uneksi olevansa pesässään Eloklaanin leirissä. Hän lajitteli yrttejä varastonsa seinän vieressä, kun yhtäkkiä hänen takaansa kuului käpälänaskelia. Parantajaoppilas käännähti ympäri ja ilahtui nähdessään Lieskakajon.
Roteva, punertava raidallinen kolli seisoi pesän suusta tulvivaa valoa vasten, ja hänen turkkinsa näytti aivan siltä kuin se olisi roihunnut liekeissä. Soturin vihreissä silmissä oli lämmin katse.
”Minulla on ollut kamala ikävä sinua”, Leimusilmä henkäisi ja kiiruhti kollia vastaan. Hän painoi kuononsa vasten Lieskakajon poskea ja hengitti tämän tyynnyttävää tuoksua. Se oli vahva ja metsäinen.
Yhtäkkiä kollin tuoksun läpi pisti mädän löyhkä. Leimusilmä avasi silmänsä ja järkyttyi nähdessään Lieskakajon tilalla Henkäystähden synkän hahmon. Kuolonklaanin päällikön silmät paloivat kylmän murhanhimoisesti, ja hänen turkkinsa oli veren tahrima. Leimusilmä perääntyi henkeä haukkoen.
Hänen takajalkansa osui johonkin, ja hänen suustaan pääsi tukahtunut huuto, kun hän tajusi tuijottavansa Lieskakajon raadeltua ruhoa.
”Ei, ei, ei…” Paniikki laajeni hänen sisällään, ja hän tunsi hukkuvansa siihen.
”Leimusilmä?”
Parantajakolli räpäytti silmänsä auki vapisten. Häntä ympäröi taas onkalon tuttu multainen tuoksu. Liljatuulen meripihkasilmät kiiluivat huolestuneesti hämärässä, ja Mesitähden lämmin hengitys värisytti hänen viiksiään. Leimusilmä nielaisi. Hänen kurkkunsa tuntui rutikuivalta.
”Oletko kunnossa?” päällikkö kysyi.
Leimusilmä ummisti hetkeksi silmänsä, uni oli jo hälvenemässä hänen mielestään. Lopulta hän nyökäytti päätään.
”Olen minä.”
”Täällä on ruokaa, jos maistuu.” Liljatuulen kuono osoitti onkalon pohjalla lojuvaa oravaa, josta kukaan ei ollut vielä ottanut. Leimusilmällä oli etova olo, eikä hänen tehnyt mieli syödä.
”Syön myöhemmin.” Hän laski leukansa käpäliensä päälle ja suuntasi katseensa onkalon suulle. Ulkoa kajasti heikko valonkajo.
//Mesi?
