Leimusilmä

Leimusilmä katseli Lieskakajoa surullisena ja ehkä hieman pettyneenä. Kaiken tämän jälkeenkään kolli ei tuntunut tajuavan, miksi asiat olivat menneet niin kuin ne olivat menneet.
“Voi Lieskakajo”, hän henkäisi hiljaa, “ei tässä koskaan ollut kyse Tähtiklaanin tahdosta. On vain sinä ja minä, ja me molemmat tiedämme, miksi tämä ei voi toimia. Ei vaikka kuinka haluaisimme.”
Lieskakajon silmät olivat ilmeettömät. Soturi näytti yhtäkkiä kamalan pieneltä ja voimattomalta, ja Leimusilmään iski äkillinen halu painautua tätä vasten ja lohduttaa tätä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Se olisi ollut kidutusta heille molemmille.
“Näiden ei tarvitse olla hyvästit”, Leimusilmä sanoi sitten tavoitellen äänensävyllään positiivisempaa sävyä. “Eivät ne voisi olla sitä, vaikka niin haluaisimme. Me olemme yhä klaanitovereita. Ja voimme olla yhä ystäviä. Voimme aloittaa alusta.” Sen ääneen sanominen tuntui hänestä yhtä typerältä kuin miltä se kuulostikin. Kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään oli ollut, miten he voisivat olla pelkkiä ystäviä?
*Se on ainoa keino*, Leimusilmä vakuutti itselleen.
“Emme katoa toistemme elämistä lopullisesti. Meitä – mitä me sitten ikinä olimmekaan – ei enää vain ole, ei samalla tavalla.” Parantaja kohotti leukaansa kuin osoittaakseen itselleen, että uusi alku ratkaisisi kaikki heidän ongelmansa.
“Mitä sanot?” Leimusilmä katsoi soturia odottavasti. “Aloitetaanko alusta?”

//Lieska? 😮

Author: EmppuOmppu

.