Leimusilmä

No niin. Tässä sitä taas oltiin. He kaksi, kuin kaksi ensi-ihastuksen pauloissa olevaa oppilasta, jotka eivät osanneet peitellä kainoja katseita toisiltansa.
Leimusilmä yritti parhaansa olla välittämättä Lieskakajon ilmeisistä lipsahduksista, joista kolli tuntui itsekin olevan kiusallisen tietoinen, mutta hän ei voinut väittää, etteikö hänen sydämensä olisi tehnyt lapsellisia kuperkeikkoja aina kun niin kävi. Oli kuitenkin parempi ohjata toilailu johonkin hyödylliseen, kuten saalistamiseen. Sitä he olivat yrittäneet tehdä jo hyvän tovin mutta kehnoin tuloksin.
Lieskakajo sai jonkin älynväläyksen – tai niin Leimusilmä oli ainakin uskonut, ennen kuin suuri soturi oli kivunnut suureen puuhun ja tajunnut ettei osannut tulla alas. Siinä sitä Leimusilmä sitten tuijotteli ylös korkeuksiin silmät pyöreinä. Hän ei tosiaankaan ollut hyvä kiipeilemään, ei ollut koskaan ollut, mutta vaikka hän olisikin mestari kyseisessä lajissa, tuskin hän olisi pystynyt auttamaan itseään moninverroin harteikkaampaa kollia alas omin avuin.
“Senkin hiirenaivo”, Leimusilmä puhahti itsekseen puun juurella ja ryhtyi kiertämään sitä ympäri, ikään kuin siitä olisi voinut olla jotakin apua. Mutta ei, ei siitä ollut. Hän oli aivan yhtä neuvoton kuin äskenkin.
“Lieskakajo, minä taidan joutua hakemaan apua!” hän huusi puussa jumissa olevalle soturille. “Pystytkö pitelemään kiinni sen aikaa?”
Leimusilmä todella toivoi, että tämä pystyi, sillä putoaminen tuosta korkeudesta voisi olla kohtalokasta.
//Lieska? D:

