Lepakkohuuto
Kirjoittaja: Käärmis
Lepakkohuuto tunsi olonsa karmeaksi. Hänellä oli kylmä ja kuuma samaan aikaan ja hänellä oli huono olo. Sairauden kitkerä lemu leijui hänen ympärillään ja hänen silmänsä olivat sumeat. Sumutuuli istui hänen lähistöllään ja katsoi kollia huolestuneen näköisenä.
“Tässä, syö nämä, ne auttavat”, parantajaoppilas naukui tökäten yrttejä lähemmäs. Lepakkohuuto vinkaisi kuin pentu ja nieleskeli lehdet.
Yhtäkkiä kolli kuuli käpälänaskelia.
“Lepakkohuuto?” Rosmariinitassun ääni tuntui kaikuvan pesässä. Sumutuuli kiirehti naaraan luokse.
“Varovasti! Hän on sairas. En halua, että se tarttuu”, hän naukui oppilaalle ja katsoi tätä huolissaan. Rosmariinitassu vain tuhahti.
“Ei sillä ole väliä!” hän totesi äänekkäästi ja asteli lähemmäs Lepakkohuutoa. Kolli kiepahti vaivalloisesti ympäri sammalillaan. Hän katsoi naarasta hetken hiljaa.
“En ole kuollut”, hän totesi lopulta ja pakotti virneen naamalleen.
“Niin, et olekaan”, Rosmariinitassu naukui hiljaa katsoen häneen osin pakokauhuinen ja osin suuttunut ilme kasvoillaan.
“Lopeta tuo”, naaras jatkoi yhtäkkiä. “En halua, että pakotat minkään virneen naamallesi. Haluan vain, että paranet.”
“Niin, niin”, Lepakkohuuto puhahti. Kyllä hänkin halusi paranevansa. Hän halusi, että voisi viettää vielä aikaa oppilaan kanssa. Hän ei halunnut kuolla, ei vielä, ei nyt. Hän halusi vielä olla Rosmariinitassun kanssa. Hän halusi nähdä tämän nimityksen ja hurrata kovimpaan ääneen hänen uutta nimeään. Hän oli viimein tajunnut, että oikeasti tunsi jotain naarasta kohtaan.
“Haluan, että jäät luokseni, autat minua paranemaan”, kolli naukui heikosti ja hymyili veltosti.
//Rosmy
