Lepakkohuuto
Kirjoittaja: Käärmis
Rosmariinikynsi näytti suunnan, kun lähdimme etsimään saalista. Lepakkohuuto seurasi perässä mukisematta. Häntä ei haitannut antaa naaraan johtaa häntä, se oli jopa ihan mukavaa. Hän tuntui tietävän mihin meidän kannattaisi mennä ja missä päin oli riistaa, sillä pian jäniksen haju lehahti kollin kuonolle. Hän kääntyi katsomaan naarasta vierellään aikeissa ilmoittaa saaliista, mutta naaras olikin jo selkeästi huomannut sen itsekin.
“Haistatko? Tällä on jäni!” hän ilmoitti madaltaen ääntään. Lepakkohuuto nyökkäsi naaraalle ja kuikuili vähän matkan päähän yrittäen katsoa, jos näkisi jäniksen. Se oli lähellä muutaman pensaan takana, mutta niin kaukana, ettei huomaisi heitä, elleivät he pitäisi kovaa ääntä.
“Minä kierrän sen sivulta ja säikäytän sen sinun luoksesi niin sinä voit sitten napata sen. Älä epäonnistu”, Rosmariinikynsi naukaisi ilkikurisesti. Tummanharmaa kolli tuuppasi naarasta leikkien ärtynyttä, mutta hymy hänen kasvoillaan kertoi kyllä, että hän ei oikeasti ollut ärtynyt lainkaan.
Kolli lähti omalle paikalleen hiljaa varoen astumasta minkään äänekkään päälle ja liikkuen niin piilossa kuin koskaan vain saattoi. Hän vilkuili aina jänistä, Rosmariinikynttä ja maata edessään, jotta ei varmasti möhlisi. Sellainen pahemman luokan moka saisi hänet näyttämään aivan typerältä naaraan edessä.
Kun Lepakkohuuto asettui viimekn aloilleen omalle paikalleen, hän antoi merkin klaanitoverilleen siitä, että oli valmis heti, kun hän vain haluaisi aloittaa. Rosmariinikynsi nyökkäsi vastaukseksi.
Kun naaras loikkasi esiin piilostaan suoraan jänistä kohti, eläin päästi kiljahduksen ja lähti äkkiä pinkomaan karkuun. Se pinkoikin suoraan kollia päin ja hän syöksyi pian itsekin esiin piilostaan. Jänis yritti muuttaa kurssiaan, mutta oli jo liian myöhäistä. Lepakkohuuto nappasin pörröhännän hampaisiinsa ja taittoi sen niskat nopealla ja voimakkaalla puraisulla niskaan. Eläin notkahti ja meni sitten elottomaksi. Karvojen lävitse kolli kehui Rosmariinikynnen ja hänen yhteistyötään. Sitten hän tiputti sen maahan nuoleskellen verta suunsa ympäriltä kulmahampailtaan.
Nopeasti soturikaksikko kaivoi jänikselle kuopan, pudotti sen sinne ja hautasi eläimen, jotta muut petoeläimet eivät tulisi viemään heidän saalistaan sillä välin, kun he jatkoivat saalistamista.
Etsiessämme lisää riistaa Rosmariinikynsi alkoi kysymään jotain siitä kerrasta, kun Lepakkohuuto oli ollut sairaana parantajan pesällä tulehduksesta tulleen kuumeen takia. Lepakkohuuto tiesi heti mihin aihe olisi menossa, mutta ennen kuin naaras ehti edes sanoa asiaansa loppuun, rajan luota kuului ääntä. Tummanharmaan kollin suurehkot korvat kääntyivät heti ääntä kohti ja hän lähti harppomaan lähemmäs rajaa.
Hän ei paria askelta enempää kerennyt ottaakaan, kun pian kahden kissan silmät kiiluivat aluskasvillisuuden seassa. Kolli siristi sinisiä silmiään ja pörhisti karvansa. Hän olisi valmistautunut häätämään nämä kaksi kissaa pois minä hetkenä hyvänsä.
“Olette Kuolonklaanin reviirillä, alkakaa laputtaa täältä!” tummanharmaa kolli lopulta sihahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Kaksikko tuijotti häntä kuin puulla päähän lyötynä. Kun pienikokoinen soturi otti uhittelevan askeleen eteenpäin nämä kaksi ulkopuolista kissaa perääntyivät vähäsen. Nyt Lepakkohuuto saattoi nähdä heidät hieman paremmin.
Toinen kissoista oli pieni sinikilpikonna kissa, jolla oli kullankeltaiset silmät ja ulkonevat kulmahampaat, kuten Lepakkohuudolla. Toinen kissa oli pienehkö tummanharmaa kolli, jonka turkissa oli mustat kuviot. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset.
“Olemmeko?” sinikilpikonna naaras kysyi.
“Ainakin melkein!” Lepakkohuuto sähisi ja pörhisti turkkiaan.
“Keitä olette?” kaksikon kolli kysyi ja kallisti päätään. Hän oli Lepakkohuudon mielestä ärsyttävän rauhallinen ajatellen sitä, että hän oli paikalla uhittelemassa hänelle. Voisi vain alkaa kalppia ja jättää hänet ja hänen saalistus toverinsa rauhaan!
“Niin? Onko jompikumpi teistä kenties Rontti?” naaras kissa kysyi. Tummanharmaa kuolonklaanilainen katsoi häntä kuin hän olisi juuri kysynyt pystyisivätkö he lentämään.
“Meidän nimenne ei kuulu teille! Lähtekää täältä, tänne teitä ei ole toivotettu tervetulleiksi!”
“Niin!” Rosmariinikynsikin sanoi viimein. Hän vilkuili kaksikkoa ja klaanitoveriaan hieman, mutta Lepakkohuuto ei kiinnittänyt asiaan huomiota. Hänellä oli liian kiire kinastella näiden ulkopuolisten kissojen kanssa.
“Jos ette nyt lähde täältä, kynin teidän molempien turkit irti ja jätän sellaiset arvet, ettette koskaan unohda tätä päivää!” hän sähisi. Nämä ulkopuoliset kissat vilkaisivat toisiaan hieman hermostuneena, mutta eivät paenneet.
“Lähdemme, kun olette vastanneet kysymykseemme! Onko jompikumpi teistä Ronttintai tunteeko kumpikaan teistä Rontti nimistä kissaa?” tuntematon naaras naukaisi järeästi.
“Kuten jo sanoin, meidän nimemme tai muut tuollaiset asiat eivät ole teidän asianne!” murahdin vihaisesti.
//Rosmy?
