Lepakkohuuto
Kirjoittaja: Käärmis
“Vai että klaaninvanhimpien taru… on kyllä päättömin juttu mitä olen kuullut. Miten korvien peseminen myrskyä ennustaa? Ovatko he jo aivan vanhuudenhöperöitä, kun tuollaisesta puhuvat?” Lepakkohuuto totesi. Hän siirteli tassujaan hieman ja nousi seisomaan edelleen etutassuaan hieman roikottaen.
“Pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Voimme jutella taas aamulla”, hän totesi ja katsoi Rosmariinitassuun. Kun laskevan auringon säteet osuivat hänen turkkiinsa, hän näytti hätkähdyttävän lumoavalta. Hänen turkkinsa näytti hehkuvan ja hänen silmänsä kimmelsivät. Hän näytti kuin taivaalta laskeutuneelta kyyhkyseltä. Niin ylväältä ja kauniilta. Se sai Lepakkohuudon hengen salpautumaan ja hänen täytyi kiskoa katseensa toisaalleen voidakseen taas edes hengittää kunnolla.
*Mitä minulle tapahtuu?* hän ajatteli paniikissa sydän rinnassa pamppaillen. Lepakkohuuto katsoi vaivaantuneena tassuihinsa ja yritti parhaansa saada niitä liikkumaan, jotta voisi palata sotureiden pesälle, kuten hänen oli tarkoituskin. Mutta hänen tassunsa eivät liikkuneet, tuntui kuin hänen jalkansa olisivat juurtuneet maahan. Jokin siinä kaikessa sai Lepakkohuudon mielen sekoamaan. Mikä se tunne oli? Miksi Rosmariinitassun kanssa oli yhtäkkiä niin mukavaa olla? Mikä häntä vaivasi?
//Rosmy?
