Lepakkotassu
Kirjoittaja: Käärmis
Lepakkotassu oli hieman hämillään kuunnellessaan Rosmariinitassun helliä sanoja siitä, miten kukaan ei synny typeräksi karvapalloksi, ja miten hän ei kyllä uskonut kollin olevan vieläkään mikään typerä karvapallo.
Lepakkotassu siirteli etutassujaan nolona. Hänestä tuntui kovin vaivaannuttavalta, kun naaras puhui hänelle sillä tavalla, mutta pakkohan kollin oli itselleen myöntää, että hän sisimmässään piti siitä, paljon. Hän tunsi olonsa keveäksi ja raskaaksi samaan aikaan. Hänen sisimmässään tuntui kovin kummalliselle. Hänen mielensä oli ristiriidassa itsensä kanssa ja aika tuntui kulkevan hitaammin kuin koskaan ennen.
“Tuota… ei sinun tarvitse yrittää mieltäni kohottaa. Olen oppinut elämään sen kaltaisten asioiden kanssa. Helpotan mieltäni sillä, että en ajattele niitä tai pusken ne pois. En yleensä muutenkaan avaudu kenellekään tällä tavoin, mutta nyt jotenkin vain tuntui siltä”, Lepakkotassu naukui kääntäen katseensa pois naaraasta. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten uudelleen naaraaseen, mutta tällä kertaa hänellä oli ilkikurinen katse silmissään.
“Haluatko vielä kisata? Tai vaikka keksiä haasteita ihan kahden kesken. Minulle se ainakin kelpaisi. Aurinko on vasta ohittanut huippunsa, joten uskoisin meillä olevan hyvin aikaa”, Lepakkotassu naukui ja katsoi Rosmariinitassuun tiukasti, mutta leikkisästi. Miksi hänestä tuntui siltä? Miksi kolli yhtäkkiä halusikin olla niin kovasti naaraan kanssa, avautua tälle ja antaa hänelle tukea vaikeina aikoina? Mikä oli muuttunut aikaisemmasta? Hän oli aina vihannut Rosmariinitassua ja ei ollut varsinaisesti pitänyt tämän emosta tai siskostakaan, mutta heidän isäänsä hänellä ei ollut ollut minkäänlaista mielipidettä. Miksi yhtäkkiä naaraan kanssa oleminen tuntui niin hyvältä ja tärkeältä; siltä, että hän saisi siitä elinvoimaa?
//Rosmy?
