Lieskakajo

“Taisi juosta karkuun noin komeaa kollia.”
Niin ne sanat vain karkasivat Lieskakajon suusta. Kuin Tähtiklaani olisi hetkeksi ottanut hänen kehonsa valtaan ja laittanut hänet sanomaan mitä sylki suuhun toi. Joku toinen kissa olisi voinut kysyä oliko Lieskakajo saanut aivovamman. Eikä kolli olisi osannut vastata, koska hän ei tiennyt. Parantaja tuijotti ystäväänsä hetken ajan hölmistyneenä, mutta vetäisi sitten häntänsä lähelle kehoaan.
“Muistuttaa erästä tuntemaani kissaa”, Leimusilmä totesi mahdollisimman huolettomasti. “Eikö meidän pitänyt saalistaa?” kollin häntä nyki hermostuneena. Lopulta Lieskakajokin palasi tähän hetkeen ja ravisteli päätään.
“Ömm, niin. Joo. Siis piti, saalistamassahan tässä sitä ollaan, heh. Eihän me mitään muuta tehdäkään”, Lieskakajo änkytti.
“Saanko sitten kysyä, missä Eloklaanin mestarillisen saalistajan saaliit ovat?” Leimusilmä kysyi hieman kujeillen. No, todenmukainen vastaus olisi ollut, että ne majailivat jossain päin Eloklaanin reviiriä, mutta kolli oli saattanut ehkä hieman liioitella kykyään tuoda päivällistä pöytään. Mutta koska Lieskakajo oli Lieskakajo, hän osoitti varmaan korkeimman tammen latvaan ja virnisti.
“Tuolla!” kollisoturi huikkasi ja odottamatta vastausta, hän lähti kapuamaan kohti latvaa. Kai sieltä oravan tai pari saisi. Parhaimmassa tapauksessa hän löytäisi jotain erityisen kiinnostavaa JA päälle vielä purtavaakin.
“Lieskakajo!” parantajakolli huusi hänen peräänsä, mutta kolli tarrasi jo kynsillään ensimmäiseen oksaan. Huh, hän ei muistanutkaan, että kiipeily oli ollut näin hankalaa eikä hänen katkennut häntä ainakaan helpottanut asiaa. Miten jotkut kissat kiipesivät kuin vettä vaan? Lieskakajo ähkäisi, mutta pääsi ensimmäiselle oksalle. Ja sitten kolmannelle, neljännelle, viidennelle… Lopulta Lieskakajo oli päässyt lähes puoliväliin ja saldona oli vain yksi katkennut kynsi. Mutta sitten punaturkkinen erehtyi vilkaisemaan alas ja koko maailma meinasi keikahtaa ympäri. Kolli tarrasi kynsillään entistä tiukemmin. Maahan oli niin pitkä matka… Hän kuuli Leimusilmän sanovan jotain, mutta sanat… Ne liukuivat hänen aivojensa ohitse.
“Le-leimusilmä. Minä en tiedä miten pääsen alas”, Lieskakajo sanoi ääni vapisten. “A-apua!”
Oli ollut suuri virhe katsoa alas. Lieskakajo ei ollut ennen kärsinyt korkeanpaikankammosta, mutta ehkä sellainen oli syntynyt nyt.

