Lillukkalempi
Pyräkkäpirun kanssa käydystä keskustelusta oli kulunut jo melkein kokonainen kuunkierto ja Lillukkalemmellä oli ollut paljon aikaa miettiä asioita. Etenkin hänen isänsä sanoja itsekkyydestä. Joskus naaraasta tuntui siltä, että hänen sisällään oli kaksi kissaa. Toinen oli lähes maahan asti murjottu ja alistettu. Taipui Kaamoskukan sanoihin ja uskoi niihin. Välillä paikalle asteli toinen kissa, joka nosti tuon pohjamutiin lyödyn kissan pystyyn ja antoi sille voimaa nousta Kaamoskukkaa vastaan. Mutta joskus se lyöty kissa nousi tätä toista vastaan ja taisteli – kuin olisi ollut Kaamoskukan vallan alla ja pakotettu pitämään tämä rohkeampi kissa poissa. Ja juuri nyt Lillukkalemmellä ei ollut hajuakaan kumpi näistä oli vahvempi. Päivän aikana hänen ajatukset ja tunteet vaihtelivat. Toisessa hetkessä hän olisi äänestänyt Kaamoskukan päälliköksi ja toisessa hetkessä hän kehitteli suunnitelmaa miten päästä hänen isästään eroon. Se oli naarasta niin rasittavaa, että hänestä tuntui tippuvan karvaa tuppoina. Riistan vähyys ei myöskään varsinaisesti saanut naarassoturia ajattelemaan selkeämmin.
“Lillukkalempii??” joku toisesta ulottuvuudesta huhuili ja vetäisi naaraan mukanaan. Ruskeankirjava räpäytti silmiään ja vilkaisi kollia pahoittelevana. Naaras oli aivan täysin unohtanut missä hän oli – nimittäin kävelyllä Hiljaisuusvarjon kanssa. Lillukkalemmellä ei ollut vieläkään paljoa ystäviä – tosin asiaan saattoi vaikuttaa se, että naaras ei vieläkään uskonut ansaitsevansa niitä -, mutta sitten hän oli nähnyt Hiljaisuusvarjon aukiolla istuskelemassa ja hän oli päättänyt kokeilla tuuriaan. Kolli ei tosiaan ollut nimensä veroinen kolli.
“Onko kaikki hyvin?” Hiljaisuusvarjo tiedusteli ystävällisesti ja väläytti vielä sanojensa vahvisteeksi hurmurimaisen hymyn. Naaraan suupielet kääntyivät ujoon hymyyn. Muiden kissojen ystävällisyys tuntui naaraasta edelleen vieraalta. Siis välillä.
“Anteeksi, on kyllä”, naaras naukaisi pahoitellen. Sosiaaliset tilanteet eivät olleet Lillukkalemmelle helpoimpia. Voi kunpa hän olisi isänsä kaltainen sosiaalisten tilanteiden mestari! Mutta naaras oli kuin jänis puussa – aivan väärässä paikassa.
“Minä vain mietin asioita”, Lillukkalempi huokaisi. “Huolestuttaako sinua, että lehtikato on aivan alussa ja kissat näkevät jo nyt nälkää?” Hiljaisuusvarjo oli naarasta kokeneempi ja vanhempi. Kolli oli nähnyt monia lehtikatoja ja osasi varmasti kertoa oliko tämä jotenkin poikkeuksellinen. Lillukkalempi pysähtyi ja pörhisti karvojaan.
“Kaksijalkoja”, naaras naukaisi hiljaa, vaikka Hiljaisuusvarjo oli varmasti nähnyt heidät itsekin. Lillukkalempi ei ollut nähnyt koskaan ennen kaksijalkoja omin silmin. Ne olivat niin pitkiä, niin omituisia. He olivat varmaan kymmenen kissan kokoisia! Lillukkalempi otti vaistomaisesti yhden askeleen taaksepäin ja painautui hieman Hiljaisuusvarjoon kiinni. Naaras oli kuitenkin utelias. Hän halusi nähdä mokomat pystykulkijat lähempää. Ehkä jopa haistaa tai koskettaa niitä.
”Mennäänkö lähemmäksi?” Lillukkalempi kysyi hetken päästä. Mitä ihmettä ne täällä metsässä tekivät? Ja miksi heillä oli pentunsa mukana?
//Hilju? 😮

