Lillukkalempi
Käkitassun kuoleman ja Puhuritassun nimitysten viivästymisen jälkeen Lillukkalempi oli huomannut arkensa muuttuneen toden teolla. Kaamoskukka… Lillukkalempi olisi voinut hypätä turkistaan ulos Kaamoskukan eksyessä hänen ajatuksiinsa. Kuinka yksi kissa saattoikin aiheuttaa niin paljon tuhoa pelkästään olemalla olemassa? Ruskeankirjava vilkasi aukiolle. Kaamoskukka valmistautui johtamaan saalistuspartiota ja oletettavasti partion lähtöä odottelevat kissat kuuntelivat kollin juttuja rentoina. Naaras kadehti heitä ja heidän tietämättömyyttään. Jos hän olisi ollut yhtä tietämätön, hän voisi nukkua yönsä niin paljon paremmin. Mutta Lillukkalemmelle oli joutunut hetki sitten myöntämään sen, että hänen isänsä ei ollut normaali. Kaamoskukassa oli jotain yhtä synkkää kuin yötaivaassa ilman tähtiä. Heidän ero oli vain se, että Kaamoskukka oli paljon lähempänä ja paljon todellisempi. Siinä missä tähdetön taivas tuntui jopa hieman epätodelliselta ja vain joltain, joka nyt kuului maisemaan – oli sivualalla. Kaamoskukka taas oli hänen maisemansa. Vaikka Lillukkalempi ei olisi halunnut sen olevan niin. Ennemmin hän olisi katsellut Poppelipomppua. Kollin oli ruskeine turkkeineen varsinkin komea ja kaiken lisäksi mukava! Ehkä hänen jutut olivat hieman korkealentoisia ja osa kissoista olisi voinut niiden väittää olevan täynnä pieniä ja vähemmän pieniä valheita, mutta mitä väliä? Vain sillä oli väliä, että Poppelipomppu ei ainakaan vaikuttanut sadistiselta ja mielenvikaiselta tapaukselta. Yhtäkkiä naaraan näkökentässä vilahti jotain tuttua! Hänen siskonsa, Puhuritassu. Jostain syystä naaras ei ollut vielä saanut omaa soturinimeään ja se harmitti Lillukkalempeä todella paljon. Hän halusi kertoa naaraalle, että tuo ei ollut lainkaan muita huonompi, vaikka joutuikin odottamaan nimeään niin kauan.
“Puhuritassu?” Lillukkalempi nousi nopeasti neljälle käpälälleen ja riensi siskonsa perään. Puhuritassu oli muuttunut nimityksensä viivästymisen jälkeen paljon etäisemmäksi ja naaras epäili, että tabbykuvioisella kollilla oli käpälänsä pelissä. Heidän isänsä oli aina lietsonut pentujensa välistä kilpailua. Ehkä Puhuritassu tunsi itsensä huonommaksi, kun oli vielä vailla omaa soturinimeään. Lillukkalempi oli aina pitänyt heidän mummiaan reiluna, mutta miksi Puhuritassu joutui odottamaan näin kauan?
“Puhuritassu, odota minua!” ruskeankirjava naaras aneli siskoltaan. Naaras kiristi tahtiaan, mutta nopeana kissana Lillukkalempi sai siskonsa kiinni ja kosketti häntä varovaisesti hännällään. Puhuritassu vilkaisi soturia happamana.
“Mitä asiaa?” naaras murahti ja vastausta odottamatta hän jatkoi matkaansa kohti oppilaiden pesää. Lillukkalempi kipitti siskonsa perään ja kosketti toista uudelleen. Puhuritassu ei kuitenkaan edes vilkaissut naaraaseen.
“Ajattelin vain vaihtaa kuulumisia. Olisitko sinä halunnut hakea jotain riistaa ja viettää siskosaikaa? Siitä on ikuisuus, kun olemme viettäneet aikaa toistemme kanssa! Kuulitko, että Vanamovirta-”
Puhuritassu mulkaisi pälättävää Lillukkalempeä.
“Ei sanaakaan Vanamovirrasta. Minulla on kiire, etkö sinä sitä näe? Ja eikö sinunkin kuuluisi hoitaa soturien tehtäviä eikä lorvia täällä täyttämässä vatsaasi riistalla, joka voisi ruokkia jonkun hommansa kunnialla hoitaneen soturin vatsan?” Puhuritassu tuhahti ja nosti häntänsä pystyyn. Sen sanottuaan Naaras marssi Lillukkalemmen ohitse mutisten epäselviä kirosanoja. Lillukkalempi ei kuitenkaan halunnut luovuttaa siskonsa suhteen. Naaras oli varma, että Puhuritassun ilkeä suhtautuminen johtui vain ja ainoastaan siitä, että Kaamoskukka halusi tarkoituksella lietsoa heidän välistä vihaa. Ehkä kolli oli levittänyt valheita siitä, että Lillukkalemmellä olisi osansa Puhuritassun nimitysten myöhästymisessä tai jotain muuta yhtä älytöntä.
“Puhuritassu, oikeasti. Minä haluan puhua sinun kanssasi. Hei, me olemme systereitä. Meidän kuuluu pitää yhtä, eikö? Mehän voimme mennä yhdessä puhumaan Pimentotähdelle ja pistää hänet koville!” Lillukkalempi ehdotti naaraalle. Todellisuudessa soturi ei tiennyt uskaltaisiko hän painostaa Pimentotähteä tai edes kysyä naaraalta asiasta… Naaras vaikutti hienolta päälliköltä ja Lillukkalempi ihaili mustaturkkista naarasta koko pienestä sydämestään. Hän ei kuitenkaan tiennyt saattoiko Pimentotähteen luottaa. Lillukkalempi oli oppinut, että hänen sukunsa oli täynnä kieroilijoita. Hämärähalla… Lillukkalempi nielaisi. He olivat olleet niin läheisiä. Mutta sitten jokin oli muuttunut. Hämärähallan ruskeankirjavan turkkin ylle oli laskeutunut varjo eikä Lillukkalempi tiennyt miten hän voisi läpäistä sen. Yhtäkkiä Hämärähallastakin oli tullut kumppaninsa tapaan vaativa. Lempeät harjoitukset olivat vaihtuneet ankariksi ja armottomiksi. Kehut olivat muuttuneet pieniksi nyökkäyksiksi ja hymyiksi. Hämärähallasta oli tullut myös todella varovainen. Hämärähallan herskyvä nauru oli kantautunut soturien pesästä, mutta nyt naarassoturi ei enää edes muistanut miltä se kuulosti. Muistikohan Hämärähalla enää itsekään miltä hänen naurunsa kuulosti saati tuntui? Puhuritassun katseessa pilkahteli muutamia väripilkkuja ja naaras aukoi suutaan varovaisesti. Mutta sitten hänen silmänsä taas kapenivat viiruiksi. Naaraan teki vaistomaisesti mieli ottaa muutama askel taaksepäin.
“Isä ei pidä siitä, että vietän kanssasi aikaa”, naaras tokaisi ja kohautti olkiaan, “olet kuulemma huonoa seuraa.”
Lillukkalempi puuskahti. Että heidän isällään oli otsaa! Kuinka kolli kehtasi puhua hänestä tuollaisia asioita? Kaamoskukanhan olisi pitänyt varoittaa itsestään. Ei hänestä. Lillukkalempi tunsi itsensä petetyksi. Mitä ihmettä hänen perheessä tapahtui? Miten kaikki tuntui olevan niin sekaisin? Lillukkalemmellä ei ollut ketään kenelle hän olisi voinut puhua. Poppelipomppu oli todella mukavaa seuraa ja Lillukkalempi toivoi voivansa kutsua kollia edes jonkinlaiseksi kaverikseen. Mutta hän ei kuitenkaan ollut varma voisiko hän Poppelipompulle puhua tällaisista asioista. Naaras nielaisi. Ei hän olisi uskaltanut. Koskaan ei tiennyt milloin joku kissa kääntyisi häntä vastaan. Mitä jos Poppelipomppukin oli vain jokin Kaamoskukan sätkynukke, joka odotti oikeaa hetkeä iskeä? Kylmät väreet kulkivat pitkin naaraan kehoa ja naaras yritti ravistaa ikävät ajatukset pois. Poppelipomppu oli ollut niin mukava. Eihän Pimeyden Metsäkään ollut niin julma, että heittäisi hänen tielleen pelkkiä julmia tuttavuuksia?
“Ota itse selvää olenko huonoa seuraa”, Lillukkalempi kuiskasi haastavasti. Puhuritassu saisi oppia, että mielipiteet kannatti perustaa itse. Puhuritassu puhalsi nenästään tuhahduksen verran ilmaa.
“Minä luotan Kaamoskukkaan. Ja Hämärähallaan.”
Naarasoppilaan sanat iskivät kovempaa, kuin mikään ennen aiemmin. Eikö tämä ollutkaan pelkästään Kaamoskukan ajatuksia? Vihasiko Hämärähallakin häntä? Olivatko he yhdessä juonitelleet Puhuritassun ja varmaan Vanamovirrankin häntä vastaan? Kaiken tämän ajan Lillukkalempi oli kuvitellut, että Hämärähalla oli vain hieman hukassa, mutta he olivat kuitenkin samalla puolella. Mutta taisi naaraskin olla aivan yhtä paha. Tietenkin! Miksi hyvä ja mukava kissa päätyisi tapailemaan Kaamoskukan kaltaista kollia? Kaamoskukka oli paha, niin vaarallinen. Eivätkö juuri sellaiset kissat päätyneet tapailemaan kaltaisiaan? Lillukkalempi piti itseään niin tyhmänä.
“Selvä kai sitten. Kannattaa kuitenkin puhua Pimentotähdelle, ehkä hän on unohtanut nimittää tuollaisen hiirulaisen”, ruskeankirjava naaras tiuskaisi tuohtuneena ja peruutti oppilaiden pesästä. Jos Puhuritassu halusi todella leikkiä jotain sokeaa pentua, joka seurasi vanhempiaan kuin soturi riistaa, niin siinähän leikki! Lillukkalempi leikkisi mieluummin jotakin aivan muuta. Naaras päivitteli mielessään miten hänen siskonsa saattoikin olla tuollainen… No, tuollainen hiirenaivo!
Epäonninen keskusteluyritys Puhuritassun kanssa oli saanut naarassoturin todella pahalle tuulelle. Lillukkalempiä pelotti, mutta hän oli myös vihainen. Millaiseen perheeseen hän oli oikein syntynyt! Kaikki vain valehtelivat ja kieroilivat. Naaraan katse osui aukiolla ruokailevaan Vanamovirtaan. Naaras oli Kaamoskukan ja Hilleripilven seurassa. Kateus kalvoi Lillukkalemmen vatsaa kuin toukat variksenruoan sisälmyksiä. Miksi Vanamovirta sai kaiken sen mistä naaras itse oli haaveillut? Se oli niin – argh – epäreilua! Hänen perheenjäsenensä kohtelivat häntä kuin riistan jämiä. Hyödyn jälkeen hänet saattoi vain heittää pois. Aikansa Vanamovirtan lellimistä katseltua, naaras lopultakin käänsi päänsä pois. Jos Vanamovirta halusi olla osa Kaamoskukan peliä, siinähän hän oli! Lillukkalempi ainakin oli fiksumpi, ainakin sillä naaras yritti itseään lohduttaa. Hän ei koskaan suostuisi tottelemaan Kaamoskukkaa, ainakin niin naaras itselleen uskotteli. Todellisuudessa ajatus Kaamoskukan huomiosta sai hänet kiemurtelemaan ärsyyntyneesti. Vaikka Kaamoskukka oli ehkä koko maailman alhaisin kissa, hän osasi antaa huomota juuri oikealla tavalla. Lillukkalempi oli huomannut miten muut kissat halusivat päästä hänen lähelleen ja kuulla juuri ne oikeat sanat. Mutta jos joku ei kuulunut tähän Kaamoskukan niin sanottuun lähipiiriin, sai tuo kuulla sellaiset sanat, jotka saivat hänet toivomaan kuolemaa. Ja Lillukkalempi oli niin kovasti yrittänyt olla parempi kissa! Hän oli ajatellut, että hän ainakaan ei kuolaisi joidenkin sanojen tai lahjusten perään. Mutta tässä hän istui. Tietäen kollin petollisuudesta ja silti kaivaten tuon perään. ‘Lillukkalempi, sinun pitäisi todella hankkia elämä. Sellainen hieno ja itsenäinen’, naaras sätti itseään mielessään. Mutta hän oli aivan täysin oikeassa. Hän oli aikuinen kissa. Hänen pitäisi alkaa seistä omilla käpälillään eikä ruikuttaa petollisten kattien perään.
“Hei, Lillukkalempi. Jääviilto määräsi sinut partioon. Me menemme katsomaan rajat.” Naaras säpsähti ja oli hypähtää turkistaan ulos. Vaaleaturkkinen kolli, mutta mikä tuon nimi nyt olikaan… Säihkysielu, sehän se oli. Naaras nyökäytti pienesti, lähes huomaamattomasti päätään. Säihkysielu ainakin oli hymyileväisen, lämpimän oloinen. Kissat kuitenkin osasivat huijata, sen naarassoturi tiesi vähän liiankin hyvin. Naaras ei kuitenkaan halunnut antaa hänen vanhemmilleen sitä iloa, että hän vain sulkeutuisi kokonaan omaan kuoreensa ja vetäytyisi kaikista sosiaalisista tilanteista. Oli kuitenkin hyvä olla varovainen.
“Säihkysielu”, hän naukaisi hiljaa ja seurasi vanhempaa soturia kuuliaisesti. Joskus Lillukkalempi tykkäsi tarkkailla muita kissoja. Olihan se hieman outoa ja tietyllä tapaa se tuntui myös todella kielletyltä. Kissoilla oli niin paljon salaisuuksia ja omia yksityisiä asioita, joista he eivät halunneet huudella koko klaanille. Mutta naaras oli kovin utelias ja toisaalta hän halusi tietää, jos muut kissat olivat yhtä petollisia kuin hänen perheensä. Joten käytännössähän naaras vain suojeli itseään. Säihkysielu oli ollut Särösärinän kumppani, mutta hän oli nähnyt kollin usein myös siskonsa seurassa. Joskus heidän seuranaan oli ollut myös Loskalauha ja Salamasielu, hänen enonsa. Lillukkalempi ei tuntenut heitä kunnolla, mutta hän muisteli viettäneensä jonkin verran aikaa Loskalauhan kanssa pentuna. Salamasielu oli hänelle paljon tuntemattomampi kissa, mutta Lillukkalempi oli huomannut Salamasielussa jotain omituista. Kenties se oli se itsevarmuus. Hänestä sellainen oli todella outoa. Salamasielu oli liian itsevarma. Peitteliköhän kolli jotain? Ihan varmasti peitteli eikä Lillukkalempi pitänyt siitä.
“No, oletko sinä viihtynyt soturina? Se taitaa olla aika erilaista kun oppilaana vai mitä?” Säihkysielu viritteli keskustelua partion lähdettyä matkaan. Lillukkalempi katseli maisemia ja punnisti sanojaan tarkkaan.
“Se on ainakin raskaampaa. Mutta kyllä minä siis pärjään, älä siitä huolehdi. Soturina on ihan mukavaa”, naaras vastasi lopulta. Puiden lehdet olivat maalautuneet kauniin värisiksi. Ja rapeiksi! Naaraasta oli mukavaa, kun pudonneet lehdet pitivät käpälien alla ääntä. Lillukkalempi ei ollut koskaan ennen nähnyt metsää tällaisena. Pentuna ollessa metsä oli ollut lumivaipan peitossa ja sen jälkeen puihin oli ilmestynyt kauniita nuppuja. Pian kaikki oli ollut vihreää ja täynnä kukkasia. Siitä Lillukkalempi oli todella pitänyt. Mutta nyt kaikki oli taas muuttunut, mutta vihreys oli vaihtunut oranssin ja punaisen kauniisiin sävyihin. Mutta Lillukkalempi piti siitäkin. Kohta metsä olisi paljas, aito. Vihreät lehdet ja ruoho eivät voisi piilotella enää mitään. Oikeastaan siinä jopa jotain lohdullista. Säihkysielu hymyili.
“Onpa mukava kuulla! Soturien arki saattaa olla joskus raskasta, mutta siihen kyllä tottuu. Toivottavasti ei tule liian raskasta lehtikatoa”, kolli naukaisi ystävällisesti. Naaras kohautti olkiaan.
“Minä jaksan kyllä”, Lillukkalempi naukaisi nopeasti ja lyhyesti. Hän selviäisi kaikesta. Kylmä lehtikatokaan ei häntä kaataisi.
“Minä huomaan jo nyt, että sinä olet erinomainen lisä Kuolonklaanin riveihin!” Säihkysielu totesi kannustavasti ja tähyili Eloklaanin reviirin puolelle.
“Oletko sinä nähnyt eloklaanilaisia? Toivottavasti välillemme ei vain synny mitään sen suurempaa riitaa…” kolli naukaisi hieman huolestuneesti ja väräytti viiksiään. Naaras nyökäytteli päätään miettiväisenä. Eloklaanilaiset kyllä osasivat välillä aiheuttaa ongelmia.
“En hetkeen, mutta olen kieltämättä hieman huolissani, että ne kaksi Eloklaanin tomppeliä tekevät taas rajarikkeen! Mitkä niiden nimet nyt taas olikaan?” Lillukkalempi huokaisi. Viherlehden loppuvaiheilla kaksi eloklaanilaista oppilasta oli siirtänyt Eloklaanin rajaa oma-aloitteisesti. Kuulopuheiden mukaan Korppitähti oli sanonut, että hänellä ei ollut mitään hajua kaksikon tempauksesta, mutta naaras ei ollut varma… Eloklaanilaisista ei nimittäin ikinä tiennyt, he vaikuttivat epäluotettavilta kissoilta. Melkein kaikki kissat olivat.
“He saattavat kyllä keksiä mitä tahansa. Eivätkö he olleet Pörriäistassu ja Helletassu? Korppitähti ja Käärmekulta eivät taida osaa pitää klaanitovereitaan aisoissa. Kuolonklaani saa olla ylpeä, että meillä on Pimentotähden kaltainen päällikkö”, kollisoturi naukui ja antoi katseensa harhailla kauas Eloklaanin reviirin syvyyksiin. Tuokin osa voisi kuulua Kuolonklaanille, Lillukkalempi ajatteli. Oli kuitenkin hyväksyttävä, että he jakoivat metsän Eloklaanin kanssa. Naaras ei myöskään kannattanut turhaa taistelua tai oikeastaan taistelua lainkaan. Hän kyllä puolustaisi Kuolonklaania kaikelta pahalta, mutta naaras ei pitänyt taistelemisesta. Osittain siihen saattoi vaikuttaa hänen omat taistelutaidot, mutta osittain myös se, että hän ei halunnut satuttaa muita. Muut kissat satuttivat läheisiään jo aivan tarpeeksi eikä siihen tarvittu tuntemattomia kissoja.
“Pörriäistassu ja Helletassu… Pitää pitää niiden nimet mielessä”, Lillukkalempi naukui mietteliäänä. Hän ei halunnut törmätä heihin. He kuulostivat sellaisilta kissoilta, jotka saattaisivat hyökätä kimppuun ilman mitään syytä. Eivät sellaiset kissat syitä tarvinneet. Heille riitti vain se, että he halusivat kokea hetken ajan olevansa vallassa. Aika halpamaista, jos Lillukkalemmeltä kysyttiin. Ruskeankirjava naaras merkkasi reviirin rajat ja kiiruhti sitten Säihkysielun perään. Hän ei halunnut jäädä yksin tai juuri nyt tutustua muihin klaanitovereihin. Kolli vaikutti sopivan rauhalliselta ja ystävälliseltä, mutta kuitenkin hieman hiljaiselta. Se sopi naaraalle paremmin kuin hyvin. Lillukkalempi kosketti kollia varovaisesti hännällään, jotta ei säikäyttäisi tuota yhtäkkiä ilmestymällä takaisin hänen vierelleen. Naaras puntaroi hetken mitä hän sanoisi, mutta Säihkysielu jatkoikin keskustelua:
“Tiesitkö sinä, että aikoinaan Kuolonklaani ja Eloklaani tapasivat aina täysikuun aikaan? Se on lukemattomia kuita vanha perinne ja sitä koskivat tietyt säännöt, kuten sotarauha ja riitelemättömyys. Suuren sodan jälkeen sitä ei kuitenkaan jatkettu. Minä olin viimeisessä kokoontumisessa, olin silloin oppilas.” Kollin pehmeä tapa puhua sai naaraan hieman rentoutumaan ja kiinnostava tarina sytytti Lillukkalemmen silmiin uteliaan tuikkeen. Hän ei ollut ikinä ennen kuullut tuosta, kuinka mielenkiintoista! Naaraasta oli kuitenkin hieman surullista, että enää kissat eivät kyenneet tapaamaan sopuisissa merkeissä. Suuri taistelu oli tainnut jättää syvät, lopulliset arvet klaanien väleihin. Henkäystähti ei ollut muiden mukaan todellakaan helpoin päällikkö ja nykyinen varapäällikkö, Jääviilto, vaikutti vähintäänkin yhtä pelottavalta kuin tarinat Henkäystähdestä. Lillukkalempi ei tiennyt millainen paikka Kuolonklaanista tulisi, kunhan vain oranssiturkkinen varapäällikkö perisi tittelin Pimentotähdeltä. Pimentotähtikin oli Lillukkalemmen mielestä tiukka, mutta ei kuitenkaan ilkeä. Naaras oli kuitenkin iloinen, että hän ei ollut mustaturkkisen naaraan vihamiesten puolella. Naaras nimittäin vaikutti juuri siltä, että hän repisi vihollisensa kappaleiksi.
“Oikeasti? Millaista siellä oli? Millaisia eloklaanilaiset olivat? Oliko Mesitähti vielä silloin päällikkö?” Lillukkalempi tykitti kysymyksiään vanhemmalle soturille, joka vastasi niihin lyhyellä naurahduksella. Yllättävä puhetulva taisi tulla kollille tuon ilmeestä päätellen pienenä yllätyksenä. Mesitähti. Tuo joidenkin kissojen mukaan jopa legendaarinen päällikkö. Kuolonklaanilaisten mielestä ei ehkä niin hyvällä tapaa, mutta olipa kuitenkin! Olihan Mesitähti sentään ollut Liljatuulen kanssa Eloklaania perustamassa ja oli sekin jotain. Ainakin enemmän mitä suurin osa kissoista elämänsä aikana saavutti. Mutta kollistakin liikkui ties millaisia tarinoita. Suuressa sodassa kollin pentuna kaapattu tytär oli palannut muiden kanssa ja he olivat yrittäneet tappaa kollin. Vanhoja kalavelkoja, muut kissat olivat naaraalle kertoneet. Yllättävän moni tuntui vihaavaan Mesitähteä. Mutta ehkä siihen oli syynsä. Ehkä kolli oli vain todella epäluotettava eikä häneen ollut luottamista. Naaras tapitti klaanitoveriaan suoraan silmiin, valmiina kuulemaan kaikki kokoontumisissa tapahtuneet käänteet.
“No, tunnelma ainakin oli hieman jäykkä. Me emme tosiaan olleet parhaita ystäviä, vaikka osasimmekin olla tappelematta. En minä liiemmin eloklaanilaisiin tutustunut, kaipa hekin kissoja ovat. Ja oli kyllä, Mesitähti eläköityi vasta hetki sitten. En olekaan vielä törmännyt Korppitähteen päällikkönä”, Säihkysielu kertoi hetken miettimisen jälkeen. Lillukkalempeä kuitenkin hieman harmitti, että kollilla ei ollut kertoa mitään sen mielenkiintoisempaa heistä. Joskus naaraasta tuntui, että hän oli hieman liiankin utelias tähän maailmaan.
“Mitä luulet, tulemmekohan me vielä pitämään klaanien välisiä kokoontumisia? Olisi mielenkiintoista päästä tapaamaan joku eloklaanilainen neutraalissa tilanteessa. Rajatapaamiset ei ole koskaan täysin rauhanomaisia. Kaikki haluavat puolustaa omaansa ja rajan toiselta puolelta katseleva kissa koetaan uhkana”, Lillukkalempi pohti. Pimentotähti toisaalta vaikutti kissalta, joka halusi oman edun vuoksi pitää edes jonkinlaiset välit Eloklaaniin. Sitten voisi tarpeen tullen puukottaa selkään ja se tulisi yllätyksenä, eikö se niin mennyt? Lillukkalemmen viikset värähtivät. Säihkysielun kasvoilla oli hieman epävarma ilme. Kolli ei vaikuttanut pitävän asiaa kovin varmana.
“En minä oikein osaa sanoa. Pimentotähtikään ei erityisemmin pidä heistä, Jääviillosta puhumattakaan. Mutta en minä sitä kuitenkaan täysin mahdottomana pidä. Oli kokoontumisissa oma mielenkiintonsa, voisihan se olla ihan hauska päästä pitkästä aikaa tapaamaan eloklaanilaisia ja kuulemaan heidän ajatuksiaan. En ole kuitenkaan ihan varma onko se Pimeyden metsän tahto, että me pysymme sellaisissa yhteyksissä heidän kanssaan. Toisaalta, kovinkaan moni meistä ei halua uutta suurta taistelua. Sen takia onkin parempi pysyä heidän kanssaan edes jonkinlaisissa väleissä, eikö?” Säihkysielu naukaisi ystävällisesti ja nosti päätään jonkun huutaessa hänen nimeään. Vaistomaisesti naaraskin siirsi katseensa huudon suuntaan. Se oli Verivarjo, kollin sisko. Ja Verivarjon kannoilla roikkui Salamasielu. Lillukkalemmen korvat painuivat luimuun ja hän toivoi, että olisi voinut vain muuttua näkymättömäksi.
“Siellähän sinä olet! Luulin, että meidän piti lähteä saalistamaan yhdessä”, Verivarjo huohotti tasatessaan hengitystään. Naarassoturin katse liikkui hänelle vieraan kissan turkilla. Hiestä ja kiihtyneestä hengityksestä päätellen naaras oli juossut – kenties jo käynyt saalistamassa. Lillukkalemmen katse siirtyi Salamasieluun, jonka suusta roikkui hiiri. Jep, he olivat jo hoitaneet oman osuutensa klaanin ruokkimisesta.
“Anteeksi, minut määrättiin yllättäen partioon”, Säihkysielu pahoitteli ja kosketti sisarensa käpälää omallaan.
“Huoh, Jääviilto. Aina kyykyttämässä muita”, Lillukkalempi kuuli jonkun partion jäsenen mutisevan ja sen mutinan ruskeankirjava naaras allekirjoitti. Kolli tuntui suorastaan nauttivan siitä, että hän sai pilata muiden kissojen suunnitelmat lähettämällä ne partioon. Ja kaiken huippuna Jääviilto oli hänen isänsä entinen mestari. Ei tarvinnut kahdesti miettiä miksi Kaamoskukasta oli tullut tuollainen. Naaras epäili, että tabbykuvioinen kolli olisi käyttäytynyt ihan samalla tapaan, jos tuosta olisi tullut varapäällikkö. Lillukkalempi oli vain iloinen, että hänen oma mestarinsa ei ollut yhtä ilkeä ja epämiellyttävä persoona. Olihan Kyyhkypyrähdyskin ollut oma – ylimielinen – persoonansa, mutta ei sentään mikään hirviö! Harmaaturkkinen naaras oli myös ollut hyvin läheinen Virtaviiman, siskonsa kanssa ja sitä Lillukkalempi oli aina kadehtinut. Mutta nyt Virtaviima oli kuollut, haudattu ja kuopattu. Ei ollut mitään kadehdittavaa, korkeintaan Kyyhkyprähdyksen kokemat kokemukset. Ainakaan naaraan ei tarvinnut huolehtia siitä, että hänen pitäisi joskus käydä läpi samanlainen suru. Jotain hyötyä perheettömyydestä.
“Oletteko te matkalla leiriin? Sinähän voisit nyt liittyä seuraamme?” Verivarjo naukaisi veljelleen. Kolli nyökkäsi ja Lillukkalempi pettyi jälleen. Naaraasta oli ollut todella mukava jutella kollin kanssa ja heidän juttu oli jäänyt aivan tyystin kesken. Kateus. Se nosti jälleen päätään ja tökki hänen sydäntään inhottavan piikikkäillä kynsillään. Kun kukaan ei nähnyt, hän vilkaisi Verivarjoa hapan ilme kasvoillaan.
“Lillukkalempi, tuletko? Jatkamme matkaa, niin Jääviilto ei turhaan odottele päiväraporttiamme”, partion johtajaksi määrätty Pikiturkki huikkasi nuoremmalle soturille ja Lillukkalempi lähti laahustamaan muiden perässä. Yhtäkkiä partioinnista oli muuttunut todella epämukavaa ja tylsää, eikä asiaa auttanut kauempaa kantautuvat äänet. Säihkysielulla, Verivarjolla ja Salamasielulla taisi olla mukavaa yhdessä. Hyvät heille, Lillukkalempi ajatteli hieman tympeästi. Iloinen puheensorina kuitenkin vain muistutti naarasta siitä kuinka yksinäinen hän todellisuudessa oli. Se sai vain naaraan katkeruuden ja kostonhimon heräämään.
Leiriin päästyään naaras katosi partion seurasta sanaakaan sanomatta. Mitä sanottavaa hänellä olisi enää ollut? Ei hän kuitenkaan ollut se kissa, joka sai (lue: joutui) kertoa Jääviillolle partiossa tapahtuneet asiat. Onneksi. Oli siitäkin jotain hyötyä, että hän oli vasta kokematon soturi. Ja Kaamoskukan puheista päätellen kollin välit Jääviiltoon eivät olleet mitkään parhaat. Tuskin Jääviilto olisi edes antanut Kaamoskukan jälkikasvulle partioita johdettaviksi. Naaras oli siis turvassa Jääviillon kohtaamiselta, ainakin toistaiseksi. Lillukkalempi suuntasi soturien pesälle ja käpertyi sammalilleen. Olisihan hän voinut lähteä vaikkapa saalistamaan tai harjoittelemaan, mutta siellä saattoi törmätä epämieluisiin kissoihin.
“Ottiko partio koville? No, ymmärtäähän sen. Sen takia isä valitsi minut.”
Ääni oli Lillukkalemmelle hieman liiankin tuttu. Puhuja oli nimittäin Vanamovirta, heidän isän todellinen suosikki. Kaamoskukka oli kohdellut Vanamovirtaa aina niin kauniisti, naaras oli saanut aina eniten kehuja. Ainakin muiden kissojen seurassa.
“Mitä sinäkin haluat?” Lillukkalemmen sanat maistuivat kirpeiltä ja katkeran suolaisilta. Juuri sellaisilta mitä Vanamovirta oli toivonut saavansa. Taas muut saivat haluamansa ja Lillukkalempi jäi ilman. Koko päivä oli ollut niin surkea eikä hän tarvinnut hänen inhokkisiskonsa kuittailuja.
“Kunhan vain yritän viettää aikaa kanssasi”, Vanamovirta kohautti olkiaan ja jatkoi turkkinsa sukimista. Naaraan katse kierteli toisen turkilla ja hän kuvitteli miten Vanamovirta oli saanut loputtomasti kehuja kauneudestaan. Oi Vanamovirta, olet upein kissa johon olet koskaan törmännyt!, muut kissat kommentoivat. Se sai Lillukkalemmen nostamaan ylähuultaan huomaamattomasti. Kirottu systeri, saisi todella painua kauas Kuolonklaanista.
“No, minuapa ei huvita viettää aikaa sinun kanssasi”, Lillukkalempi mutisi ja tömisteli soturien pesästä takaisin aukiolle – kiroten Vanamovirran ja Kaamoskukan Tähtiklaaniin asti.
Lillukkalempi kuitenkin unohti katsoa eteensä ja törmäsi johonkin pehmeään. Naaras pyllähti maahan ja meinasi pillahtaa itkuun.
“Oho, mihinkäs se sinulla on kiire?” kolli kysyi lempeästi ja ojensi käpälän auttaakseen naaraan ylös. Lillukkalempi niiskaisi ja lopultakin katsoi kehen hän oli törmännyt. Sehän oli Pyräkkäpiru. Kenties hänen ainoa vähänkin luotettava sukulainen. Heitä molempia nimittäin yhdisti yksi asia. Molemmat olivat joutuneet Kaamoskukan silmätikuiksi. Lillukkalempi huomasi, että Pyräkkäpirun suusta oli pudonnut myyrä. Naaras tarttui Pyräkkäpirun käpälään ja nosti tuoresaaliin varovaisesti ylös. Hän pudisteli siitä ylimääräiset roskat ja muut pölyt, jotka siihen oli tarttunut. Sen jälkeen hän ojensi sen takaisin sedälleen.
“Pois Vanamovirran luota”, Lillukkalempi tuhahti niin hiljaa, että Pyräkkäpirun lisäksi muut kissat eivät saattaneet kuulla sitä. Voi pyhä Pimeyden metsä, jos esimerkiksi Kaamoskukka olisi saanut kuulla, että hän ei halunnut viettää aikaa tuon suosikkikissan kanssa. Silloin Lillukkalemmen turkki se olisi vasta pöllynnyt, kuin kirppuinen kettu. Pyräkkäpirun katseessa oli jotain myötätuntoista. Taisi kollikin tietää miltä tuntui, kun ei halunnut viettää aikaa sisarensa kanssa.
“Sinä taidatkin tarvita tätä myyrää enemmän kuin minä. Lähtisitkö aterioimaan kanssani? Voit kertoa minulle koko jutun, minä kuuntelen kyllä”, Pyräkkäpiru ehdotti ja heilautti häntäänsä kohti leirin suuaukkoa. Vastahan naaras oli sieltä tullut… Entä jos he törmäisivät Säihkysieluun kavereineen ja Lillukkalempi saisi taas muistutuksen yksinäisyydestään? Naaras kuitenkin nyökkäsi hieman epäröiden. Partioidessa oli kieltämättä tullut kova nälkä eikä hyvä seurakaan olisi pahitteeksi. Ja jos Pyräkkäpiru todella oli Kaamoskukan kiusaama, ei kolli kantelisi kaikesta heti veljelleen, eihän?
“Minä tiedän yhden hyvän paikan”, Lillukkalempi naukaisi hiljaa ja lähti johdattamaan vanhempaa kollia kohti metsää. Muutamia auringonnousuja sitten naaras oli löytynyt yhden myrskyssä kaatuneen puun ja huomannut sen olevan ontto. Naaras oli käynyt siellä viettämässä aikaa ja jopa tehnyt itselleen sammalista pienen pesän. Siellä ei ollut edes hiirten tuoksuja, joten kukaan muu ei vaikuttanut käyvän siellä.
“Vanamovirta on aivan hiirenaivo”, Lillukkalempi puuskahti, kun he olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän leiristä. Hän olisi halunnut vuodattaa Pyräkkäpirulle kaiken mikä hänen mieltään painoi, mutta hän ei pystynyt. Yksikään kissa tässä leirissä ei ollut ainakaan vielä niin turvallinen, että naaras olisi saattanut jakaa kaikki ajatuksensa. Mutta kun hän katseli Pyräkkäpirua, hän löysi kollista jotain niin lempeää, että hän uskaltautui avautumaan:
“Hän on Kaamoskukan suosikki ja Kaamoskukka on pitänyt huolen, että kukaan siskoistani ei halua viettää kanssani aikaa. Ja jopa Hämärähalla on ottanut etäisyyttä.”
Kun Lillukkalempi mainitsi emonsa, kollin katseessa häivähti jotain uutta ja outoa. Pyräkkäpiru ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan antoi Lillukkalemmen jatkaa.
“Vanamovirtakin vain vihjasi, että minä olen ihan surkea eikä kukaan kaipaa minua”, naaras huokaisi hiljaa.
“Ja Hämärähallakin. Jossain vaiheessa oppilasaikaani hänestä tuli ihan outo. Hän alkoi piti minulle ikuisuuden kestäviä taisteluharjoituksia ja vältteli minua leirissä. Ja nyt hän ei edes puhu minulle”, Lillukkalempi naukaisi hiljaa. Olisipa hän voinut kysyä mikä hänessä oli vialla. Mutta tuskin Hämärähalla olisi vastannut. Kuinka hän edes olisi voinut saada yhteyden kissaan, joka ei suostunut puhumaan hänelle? Lillukkalempi olisi halunnut vihata emoaan, olla hänelle kaikista vihaisin ikinä. Kissa, jonka olisi pitänyt olla ainakin hänen puolellaan, ei ollut. Naaras oli kuvitellut, että he kaksi nimenomaan vastustivat Kaamoskukkaa. Joskus Lillukkalempi oli yön pimeimpinä tunteina haaveillut, että he nousisivat kollia vastaan ja kukistaisisivat hänet yhdessä – kuin emo ja tytär. Mutta nyt siitä suunnitelmasta oli jäljellä vain tytär. Hämärähalla nimittäin todella tuntui menettäneen järkensä ja siirtyneen Kaamoskukan puolelle. Ruskeankirjava naaras vilkaisi Pyräkkäpirua, joka oli syventynyt miettimään. Naaraan rintaa kouraisi. Entä jos kollikin piti häntä aivan kahjona? Tai mitä jos Pyräkkäpiru todella oli Hämärähallan ja Kaamoskukan sätkynukke, joka oli määrätty selvittämään Lillukkalemmen todelliset ajatukset vanhemmistaan. Yhtäkkiä naarasta alkoi kaduttamaan, että hän oli avautunut näin voimakkaasti. Hän ei kuitenkaan voinut enää vetää sanojaan takaisin, vaan hänen olisi seistävä niiden takana. Ainakin siihen Lillukkalempi kykeni. Hän nimittäin vastusti epärehellisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Ja hänen vanhemmat edustivat molempia sanoja oikein esimerkillisesti. Naaras johdatti isänsä veljen puunrungon sisäänkäynnille ja loikkasi itse ensin. Puu oli jäänyt osittain nojaamaan kiveä vasten, joten naaras liukui hieman ennen kuin pääsi rungon pohjalle.
“Ei ehkä kaikista mukavin, mutta ainakin rauhaisa”, Lillukkalempi totesi ja vetäisi syvään henkeä. Edes kaikki metsän tavanomaiset äänet, kuten linnunlaulu tai tuulen suhina eivät kuuluneet tänne. Puun paksu kuori eristi ne taitavasti. Tämänkö takia oravat valitsivat asua puissa? Kätevää! Lillukkalempi teki Pyräkkäpirulle tilaa ja vetäisi häntänsä käpäliensä suojaksi. Hän yritti tarkkailla Pyräkkäpirun kaikkia mahdollisia eleitä katseellaan. Oliko kolli vihainen, hermostunut? Vaiko kenties myötätuntoinen tai yllättynyt? Vai oliko kaikki naaraan kertoma Pyräkkäpirulle niin tavanomaista, että se oli sama kuin olisi rajapartiosta puhunut? Lillukkalempi ei tiennyt, Pyräkkäpirun kasvoilla ei nimittäin näkynyt oikein mitään. Kolli luisui myös rungon pohjalle ja laski myyrän naaraan käpäliin. Lillukkalempeä ei kuitenkaan enää nälättänyt. Ei ainakaan nyt, kun hän odotti kollin vastausta niin kuumeisesti. Naaras työnsi myyrän kollisoturin käpäliin ja hymyili vinosti.
“Aloita sinä vain, sinun se alunperin oli”, Lillukkalempi naukaisi mahdollisimman kohteliaasti ja vilkuili ympärilleen hieman hermostuneesti. Mikäköhän myrsky tämänkin puun oli saanut kaatumaan? Se oli kaatunut juuri sopivasti niin, että sen alla oleva puska toi pientä suojaa. Jos Lillukkalempi olisi ollut erakko, olisi hän saattanut rakentaa oman pesänsä tänne. Ehkä se olisi ollut muiden erakoiden mielestä liian ilmiselvä ja hän olisi tullut salamurhatuksi, mutta sitten niin olisi käynyt. Naaras yritti ajatella, että kaikkea ei voinut ennakoida ja joskus vain piti nauttia siitä mistä piti. Ja tästä paikasta hän todella piti, vaikka ei täällä asunutkaan. Lillukkalempi hymyili itsekseen.
Pyräkkäpiru ei kuitenkaan ollut kommentoinut Lillukkalemmelle mitään. Kolli tuntui vain miettivän ja olevan todella kaukana omissa ajatuksissaan. Naaras vain saattoi miettiä missä ihmeessä Pyräkkäpiru mahtoikaan ajelehtia.
“Minä kuulin Myrskymahdilta, että sinä pidät sisiliskoista. Onko se totta? Minä en ole kuullut kenenkään pitävän sisiliskoista. Mikä juuri niissä kiehtoo? Minä näin viherlehden harjoituksissa yhden, mutta Kaamoskukka tappoi sen”, ruskeankirjava naaras kertoi. Hän ymmärsi, että Pyräkkäpirusta saattoi tuntua ikävältä kuulla jotain tuollaista lempieläimestään. Mutta Lillukkalempi kertoi sen tarkoituksella. Hän halusi tietää oliko tuo ollut ensimmäinen kerta. Lillukkalempi oli nimittäin maininnut Kaamoskukalle jotain Pyräkkäpirusta ja sen sanottuaan kolli oli päästänyt pienen otuksen hengiltä. Silloinen Lillukkatassu ei ollut ajatellut mitään, mutta nyt kasvettuaan hän osasi yhdistää palaset yhteen. Kaamoskukka oli tehnyt sen tarkoituksella. Ehkä kolli oli jopa toivonut, että hän kertoisi asiasta Pyräkkäpirulle ja saisi kollin tuntemaan pahaa mieltä. Lopulta tabbykuvioinen kolli avasi suunsa ja Lillukkalempi valmistautui kuuntelemaan mitä Pyräkkäpirulla oli sanottavana.
//Pyrtsi? 😮
