Loisketassu
Kirjoittaja: Sirius
Musta, arpinen turkkini vajosi sammalvuoteeseen. Nukahdin. Ensimmäinen päivä vanhassa klaanissani oli tuntunut kummalliselta. Jotkut kissat pelästyivät minua, toiset taas katselivat halveksivasti ja kuiskalivat keskenään. Kestin sen. Kun menin pentutarhan lähellekään, niin sain vastaani Mäntyviiksen, joka hämmästyksekseni käski minut pois. Potkaisin sammalia. Kesti aikansa, kun klaani tottuisi minuun, että olisin taas heidän kanssaan. Kumppania minun oli toivoton saada. Ei kukaan halunnut olla pienen, arpisen, ränsistyneen, kauhean petturin kumppani! Kävelin hitaasti ulos uneksittuani vähän. Halusin olla hyvää pataa Kalmakuulle, joten menin soturien pesän eteen odottamaan. Aurinko oli noussut jo hieman. Yleensä Kalmakuu herätti minut viimeistään aurinkohuipun aikaan. Istuin jonkin aikaa kylmällä maalla odottamassa. Jossain vaiheessa Henkäysvarjo tuli ulos. ”Oletko nähnyt mestariasi?” hän kysyi viileästi minua tarkkaillen. ”Minä odotan häntä tässä.” vastasin. ”Kalmakuuta? Hän on tuolla.” Henkäysvarjo naukaisi samalla kuin viittasi Kalmakuuhun, joka kierteli aukiolla. Ampaisin Kalmakuun luokse. ”Kalmakuu!” älähdin. Kalmakuu tuijotti minua ajatuksissaan. ”Kalmakuu! Herää!” kivahdin. Tiesin Kalmakuun olevan Punatähden sukua, joten en halunnut olla liian töykeä. Kuitenkin, jossain kohdassa, minusta tulisi päällikkö. Loisketähti. ”Ei, Loisketassu. Sinusta ei tule koskaan päällikköä.” ääni pääni sisällä naukaisi hellästi. ”Miksi ei? Miksi ei muka tulisi?” heitin takaisin. ”Sinä, Loisketassu. Henkäysvarjo, Loisketassu. Et voi. Henkäysvarjo tulee ennen sinua. Olet hyvin nuori. Et voi, Loisketassu!” ääni huusi jäätävästi. Pudistin ajatuksen pois mielestäni. Kalmakuu oli havahtunut ja selvästikin hän oli kysynyt minulta jotain. ”Niin, mitä?” hän kysyi. ”Mikä oli kysymys?” sanoin hiljaa. ”Ei mikään. Sanoisin vain, että menemme aamupartioon.” Kalmakuu totesi. Toden totta: Henkäysvarjo seisoi vieressään Jääviilto. Pyörittelin turhautuneena silmiäni. ”Klaani tarvitsee riistaa. Kissat ovat sairaita.” Kalmakuu selitti. Vilkaisin samalla parantajan pesää kohti. Sieltä kuului epämääräistä yskintää. ”Tulepas, Loisketassu.” Kalmakuu sanoi reippaasti. Nyökkäsin hieman ärsyyntyneenä. Kävelin Kalmakuun perässä. Jääviilto meni edellä, mutta minua kismitti se, miten hän katsoi minua. Kalmakuu ei huomannut sitä, hän vain kierteli ympäriinsä ajatuksissaan. ”Loisketassu, mene Jääviillon mukaan.” Kalmakuu naukaisi. ”Miksi?” kysyin. ”Sinun tekee hyvää olla myös muiden klaanikissojen kanssa. Muut oppivat luottamaan sinuun.” Kalmakuu selitti hieman kiusaantuneena. ”Luotatko sinä?” ajattelin mielessäni. Kalmakuu loi minuun vielä merkitsevän katseen kun harppoi lehtien taakse. Juoksin Jääviillon perään. Hän katsoi minua halveksivasti. ”Tiedän, mitä haluat sanoa.” ajattelin. ”Olet idiootti, Loisketassu.” ”No, miten sujui pelkurikoulutuksessa?” Jääviillon ensimmäinen pilkka oli. ”Ihan hyvin.” naukaisin vinoillen. ”Älä vinoile minulle.” Jääviilto ärähti. Kun olimme saaneet rajat tarkistettua, oli aika lähteä leiriin. Kalmakuu ilmestyi pensaiden välistä. Menin Kalmakuun seuraan. Vaikka tämä ei ollut metsästyspartio, olimme kuitenkin saaneet saalista. Jääviillolla oli mehevä myyrä, Kalmakuulla kani, ja minulla kaksi oravaa. Kalmakuu kehui minua jäykästi. Menimme leiriin. ”Voisitko viedä saaliin parantajan pesään?” Kalmakuu kysyi. ”Joo.” naukaisin. Raahasin oravat parantajan pesälle. Hehkuaskel oli kiireinen. Kissat yskivät verta. ”Hehkuaskel.” sanoin. Hehkuaskel käänsi katseensa minuun. ”Mitä nyt? Anteeksi, minulla on hirveä kiire.” Hehkuaskel sanoi nopeasti. Annoin saaliit Hehkuaskelelle ja lähdin pesästä.
”Jää?”
