Loisketassu
Kirjoittaja: Sirius
Tassuttelin pesästä ulos nyrpeänä. Kuten tavallista, aamu ei alkanut mukavasti. Ensinnäkin, olin taas saanut kuulla että olisin pelkuri. Huokaisin ja menin Kalmakuun luokse, joka tavalliseen tapaansa seisoskeli aukiolla. Kalmakuu vilkaisi minuun hieman salaperäisen näköisenä. ”Mennään nyt taisteluharjoituksiin.” Kalmakuu sanoi. ”Varmasti yllätyt, tänään tapahtuu asia, josta sinä tykkäät.” Nyökkäsin iloisena. Vihdoinkin taisteluliikkeitä! Kalmakuu oli selvästi tajunnut, että taistelu oli lempiasiani! Kuitenkin Kalmakuu vaikutti salaavan jotain muutakin. Päätin antaa asian olla. Mitä se muka voisi olla, nimityskö? Tuskin nyt sentään. Kaiken tämän kriisin keskellä ei tuntunut olevan mitään hyvää. Ja sitä paitsi, soturinimitykseni olivat vielä kaukana. Kalmakuu tuntui olevan tavallista pirteämpi. Hän viittoi minut taisteluaukion keskelle. ”No, näytähän minulle mitä osaat.” Kalmakuu naukaisi. Katsoin Kalmakuuta hämmästyneenä. Yleensä hän opetti minulle liikkeitä? Kuitenkin päätin näyttää hänelle liikkeen, jonka olin oppinut erakkoaikoinani. Astuin pari askelta taaksepäin. Sitten ampaisin vauhtiin. Kalmakuu näytti vaistoavan sen ja lennähti luokseni. Hyppäsin sivuun ja huitaisin Kalmakuuta. Kalmakuu syöksähti kimppuuni. Hyppäsin sivuun ja loikkasin Kalmakuun selkään. Kalmakuu yritti hyppiä saadakseen minut pois. Pidin lujasti kiinni. Lopulta Kalmakuu lyyhistyi maahan. Kalmakuu katsoi minuun hyväksyvästi. ”Kiva liike.” hän virkkoi iloisesti. Mieltäni lämmitti mestarin kehut. ”Okei, no olemme kai valmiita tässä osuudessa.” hän naukaisi. ”Missä osuudessa?” kysyin. ”Ei missään. Nyt menemme saalistamaan.” Kalmakuu sanoi nopeasti ja hetkessä hän seisoikin jo harjoituskuopan reunalla. Menin Kalmakuun luokse. En uskonut asian olevan kovin tärkeää. Kalmakuu nyt vain oli sellainen. ”Ajattelin nyt vain että menisin hetkeksi pois. Saalista tällä kertaa itse.” Kalmakuu sanoi. Nyökkäsin. Yleensä Kalmakuu tuli mukanani, mutta näin kuinka hän katosi pensaisiin. Huokasin. Kai minun sitten pitäisi aloittaa itse. Aloitin saaliin vaistoamisella. Sain pian vainun oravasta. Hiivin hitaasti lähemmäs. Huomasin oravan pörröhännän. Sitten laskeuduin matalaksi. Hyppäsin hurjasti oravan niskaan ja puraisin sitä niin, että se kuoli. Orava jä makaamaan maahan liikkumatta. Kaivoin kuopan ja päätin mennä hakemaan sen myöhemmin. Hetken päästä olin saanut kiinni jo variksen ja hiiren. Kalmakuu käveli ulos pensaasta. Säikähdin. ”Hei.” hän naukaisi. ”H-hei.” vastasin. ”No, miten sujui? Oletko valmis soturiksi?” Kalmakuu kysyi. ”Mitä?” kysyin. ”Minusta sinulla näytti menevän hyvin.” Kalmakuu sanoi lämmin katse silmissään. Hymyilin Kalmakuulle. ”No, haepas saaliisi.” hän käski. Laahustin kohti kuoppaa, johon saaliit olin jättänyt. Otin ne suuhuni, ja lähdin leiriin. Kävelin vaivalloisesti iso tuoresaaliskasa suussani. Jossain vaiheessa Kalmakuu kysyi minulta, voisiko hän auttaa, mutta kieltäydyin. Halusin selvitä itse. Kun pääsin leiriin, asetin huokaisten saaliit kasaan. ”Ota ihmeessä saalista.” Kalmakuu sanoi. ”Metsästyspartiokin palasi.” Metsästyspartio tiputti saaliinsa kasaan. Nappasin tuoreen myyrän, joka näytti herkulliselta. Haukkasin sitä. Söin sen loppuun, nuolaisin huuliani, ja vein rippeet pois. Huomasin Punatähden kauempana. Hän keskusteli Kalmakuun ja Henkäysvarjon kanssa. Vilkaisin heihin päin. Näin että Kalmakuu madalsi ääntään. Heilautin vain häntääni sille. Ei se minulle kuulunut. Minua kyllä kutkutti ajatus, että he juttelivat jotain minusta. Hetken päästä Punatähti hypähti esiin ja huudahti: ”Tulkaa kaikki tänne!” Kipitin paikalle ja istahdin alas. Mitäköhän Punatähdellä oli asiaa? Liittyikö se siihen, mitä he olivat äsken puhuneet? Kalmakuu näytti merkitsevältä. Kun hän käveli ohitseni, hän kuiskasi: ”Sinusta tulee soturi, Loisketassu.” Tuntui että sydämeni hyppäsi ulos. Olin niin innoissani ja järkyttynyt. ”Meillä on uusi soturi nimitettävänä.” Punatähti sanoi. Samalla hän viittoi minut paikalle. Tassutin yhä häkeltyneenä paikalle. ”Loisketassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Loiskevarjona.” Punatähti julisti. Hetken aikaa oli ihan, ihan hiljaista. Kukaan ei ulvonut nimeäni. ”Loiskevarjo!” kuului huuto. Jotkut kissat olivat yhä hiljaa, mutta klaani huusi nimeäni. Huomasin Kalmakuun joukon kärjessä, kun laskeuduin alas. ”Hienosti meni.” hän kehui. ”Paitsi että, sinähän olet nyt soturi, etkä oppilaani!” Hymyilin yhä hämmentyneenä tapahtuneesta. Huomasin muutaman kissan mulkoilevan minua happamasti. Väläytin heille iloisen ivallisen hymyn. Nyt minä olin soturi!
