Loiskevarjo
Kirjoittaja: Sirius
Tuijotin hetken Latvaruusun perään. Hänellä oli vain ollut huono hetki….voisi olla että huomenna hän olisi jo parempana. Latvaruusu oli ollut huolissaan tyttäremme elämästä ja hermoili, että miten hän selviäisi sellaisen tiedon kanssa. ’Hänen molemmat sisarensa ovat kuolleet. Ikävä juttu, kyllä. Miksi en tehnyt sitä! Miksi en pelastanut heitä?’ ajattelin tuskissani tuijottaen tyhjyyteen. Minun olisi pitänyt kuolla heidän sijastaan! Pienet viattomat pennut vain kuolevat! Synkkä Metsä oli julma. Toivoin että pikku pennuillani oli hyvä elämä siellä. Yritin parhaani mukaan suojella Neilikkapentua. Päätin mennä Latvaruusun perään. Yhtäkkiä Kalmakuu tassutti eteeni.
”Hei, Loiskevarjo. Oletko kunnossa? Taistelu oli kova. Hienosti taistelit! Hyvä mestari sinulla on ollut.” entinen mestarini virnisti tyytyväisenä.
”En ole enää oppilaasi.” kehräsin ja pukkasin hänen lapaansa päälläni. ”Entinen oppilaani, siis. Varmaankin kohta saat omiakin oppilaita?” Kalmakuu kysyi. Naurahdin väkinäisesti. ”Katsotaan. Nyt on kiire! Nähdään joskus!” huudahdin ja juoksin pentutarhan suuaukolle. Minua jännitti hieman. Latvaruusulla oli vahvat tunnekuohut, eikä hän päässyt niistä usein yli. Olin astua sisään, mutta päätin miettiä vielä.
’Mitä sanon? Eihän tuo varsinaisesti ollut minun vikani, joten ei kai minun anteeksi kuulu pyytää?’ ajattelin hieman varautuneesti. Päätin sanoa sen, mikä mieleen ensin tuli. Tassutin sisään. Pentutarhassa oli tyhjää lukuun ottamatta Latvaruusua. Hän makasi vuoteellaan. Neilikkapentu oli jossain, varmaankin ulkona. Kun Latvaruusu huomasi minut, hän ponnahti pystyyn ja käänsi selkänsä. Yritin laskea häntääni hänen päälleen. Latvaruusu pudisti sen pois ja sähähti. ”Häivy.” hän murahti. En lähtenyt. Toivoin, että Latvaruusu muuttaisi mielensä.
”Sanoin että häivy!” hän ärähti. En vastannut, istuin vain.
”En lähde. Minulla on asiaa, tiedät kyllä mitä.” vastasin kylmällä äänellä. Latvaruusun silmät kipinöivät. ”Sinua ei kiinnosta pentumme elämä! Senkin hävytön kolli!” hän solvasi. Loukkaannuin, mutta tiesin kyllä että Latvaruusu oli suuttuessaan sellainen. Aloin suuttua. ”Kylläpäs kiinnostaa!” puolustin vihaisesti. Latvaruusu naurahti. ”Ei näytä siltä! Siis sinua ei kiinnosta, mitä hänelle puhutaan?” hän kysyi haastavasti, seisoen edessäni tiukasti. Suutuin hänelle. ”Kehtaatkin väittää! Mitä Neilikkapentukin sanoo, kun riitelet tällä tavalla? Eikö muka sinua kiinnosta, että jos et enää halua minua kumppaniksesi, niin Neilikkapentu menettää isän?” kysyin vuorostani. Latvaruusu näytti siltä, että voisi lyödä minua kuonoon. Hän kohotti käpälänsä.
”Kuules! Mene nyt. Sinulla..” Latvaruusu aloitti, mutta vaiensin hänet. ”Ei käy. Minä jään, etkö ymmärrä?” kysyin tuijottaen Latvaruusua silmiin. Latvaruusu hiljentyi ja katsoi minua hämmästyneenä. Hetken olimme aivan hiljaa. Latvaruusun ilme suli. Hänen kylmä ilmeensä muuttui hämmentyneeksi. Vedin henkeä ja käännyin lähteäkseni. Kaikki oli mennyt vikaan! Minulla ei enää ollut kumppania tai pentua! Yhtäkkiä Latvaruusu pysäytti minut. ”Sinä et lähde minnekään!” hän kehräsi ja hautasi kuononsa turkkiini. Tuijotin häntä hetken häkeltyneenä mutta laskin kuononi hänen päälleen. Hetki oli ihana. En ollutkaan menettänyt kaikkea! Ainakin kuulta tuntuvan ajan jälkeen irtouduimme toisistamme. Nyökkäsin. En osannut sanoa mitään. Käännyin ja poistuin pentutarhasta onnellisena. Riita oli selvitetty!
