Loiskevarjo
Kirjoittaja: Sirius
Katsoin naarasta hieman epävarman näköisenä. Olisi kivaa saalistaa kuitenkin jonkun toisen kanssa. ”Mikäs siinä.” vastasin. Orvokkisydän nyökkäsi ilahtuneena. Lähdin kulkemaan naaraan rinnalla. ”Haistatko mitään?” Orvokkisydän kysyi. ”En tiedä.” vastasin. Halusin kuumeisesti löytää riistaa. Pian äkkäsin oravan. Sen ruskea turkki vilkkui puiden välissä. Huomasin Orvokkisydämenkin huomanneen sen. Hän lähti hiipimään sitä kohti varma ilme kasvoillaan. Hiivin pensaiden välissä. Yhtäkkiä kuulin pienen ulvaisun. Hyppyni jäi kesken ja romahdin maahan. Sillä aikaa Orvokkisydän oli napannut saaliin taidokkaasti. ”Sattuiko?” hän kysyi. ”Eipä pahemmin.” vastasin, vaikka minusta oli lähtenyt ilmat pihalle. Orvokkisydän kierteli hetken aikaa ympärilläni. ”Mennäänkö tuonne?” hän kysyi osoittaen hännällään kohti pientä aukiota. ”Joku muistaakseni kertoi että täällä on hiiren pesä.” Nyökkäsin. Käpäläni tuntuivat vieläkin huterilta putoamisen jälkeen. Kävelin Orvokkisydämen perässä yhä hieman hoiperrellen. Yritin näyttää varmalta ja rohkealta, vaikka, no en sitä todellakaan ollutkaan. Orvokkisydän kapusi puuhun. Seisoskelin levottomana. ”Tuolla!” hän kuiskasi. Huomasin sen itsekin: ainakin kymmenen hiirtä vikisi yhdessä muutaman hännänmitan päässä. Vielä hetki, että ne huomaisivat meidät! Hiivin lähemmäs. Orvokkisydän tuli alas puusta ja laskeutui kevyesti viereeni. Itse olin niin isokokoinen ja roteva, että se ei minulta luonnistuisi sulavasti. Yksi hiiristä kohottautui ylöspäin. Sen nenä värisi sen vuoksi, että se oli vaistonnut jotain. Loin Orvokkisydämeen pettyneen katseen. ”Ei luovuteta. Jos yksi huomaa, meillä on vielä yhdeksän jäljellä!” Orvokkisydän sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Nyökkäsin. Totta, piti olla sinnikäs. Syöksyin niiden kimppuun heti kun Orvokkisydän oli antanut hännällään merkin. Ne lähtivät pakoon, kukin omaan suuntaansa. Syöksyin yhden kimppuun ja sain sen tapettua. Orvokkisydän löi kahta ja sai ne tyrmättyä. Nappasin vielä kaksi. Muut pakenivat juurien alle. ”En jaksa mennä enää tuonne alle.” sanoin. Orvokkisydän myönteli olevansa samaa mieltä. Juuret olivat tiheitä. Meillä oli isot saalistukot mukanamme. Orvokkisydämellä orava, ja kaksi hiirtä, ja minulla kolme hiirtä. ”Ehkä meidän kannattaa vielä mennä vähän tuonne päin.” sanoin. Hautasimme saaliit ja lähdimme kohti tiheikköä. Tiheikölle oli vielä hieman matkaa. Joskus kuvittelin, että miltäköhän tuntuisi, jos osaisi lentää. ”Varmaan helpottaisi asioita.” naurahdin itsekseni. Orvokkisydän vilahti ohitseni. Päätin mennä kovempaa, enkä ajatella tälläisiä pentujen kuvitelmia. Tuuli tuiversi kovaa. Toivoin, että ei alkaisi satamaan. Usein harvat saaliit liikkuivat sateella. Sain Orvokkisydämen kiinni viimeisessä mutkassa ennen tiheikköä. Käännyimme siitä ja tiheikkö oli edessä. ”No nyt ainakin toivoisin, että kissat osaisivat lentää!” voihkaisin. Orvokkisydän vilkaisi minua kummastuneena. En halunnut klaanitoverini luulevan, että olisin pelkuri. Minulla oli aina taipumus siihen, että halusin itse tietää kaiken muista ennen kuin he tietäisivät kaiken minusta. Yhtäkkiä kuului ulvaisu ja punaruskea hahmo ilmestyi piikkiherneistä. Ampaisin välittömästi Orvokkisydämen eteen. Kettu vilkaisi uusia vastustajiaan pilkallisesti.
”Orvokki?”
