Lokkimieli
”Onko tuo leppäkerttu?” Neilikkasydän kysyi.
Lokkimieli kääntyi katsomaan taakseen ilmeettömänä.
Neilikkasydän oli pysähtynyt erään koivun juureen. Naaraan kaunis tummankirjava turkki kiilsi auringonpaisteessa. Se auttoi Lokkimieltä erottamaan pienen punaisen pisteen lähellä naaraan oikeaa lapaa, vaikka kolli olikin ehtinyt kävellä jo viisi ketunmittaa edemmäs kapealla polulla.
Lokkimieli asteli Neilikkasydämen luokse.
”Siltä näyttää”, kolli tokaisi huvittuneen näköinen hymy kasvoillaan.
Neilikkasydän katsoi Lokkimieltä, sitten leppäkerttua, sitten valkeaa puuta. Lokkimieli erotti myös sen rungossa kaksi punaista ötökkää.
”Eivätkö ne olekin kauniita? Onneksi ne ovat niin pieniä, että meidän ei tarvitse syödä niitä”, Neilikkasydän maukui.
”Niin. Se olisi sääli”, Lokkimieli sanoi. ”Tosin valitettavasti jotkut pyydystävät ja syövät oikein värikkäitä perhosiakin.”
”Ketkä? Miksi ihmeessä?” Neilikkasydän kysyi.
”Sanopa muuta”, Lokkimieli tokaisi ja pudisti päätään kertaalleen antaen samalla sen vaikutelman, ettei halunnut paljastaa kyseisten klaanitovereiden nimiä.
Hän nosti tassuaan varovasti Neilikkasydämen selkää kohti ja otti pienen pilkullisen ötökän kynnelleen. Sitten kolli toi sen okein lähelle kuonoaan nähdäkseen sen paremmin.
Neilikkasydän katseli hymyillen. Tämän katseessa oli jotain… lämmintä. Se oli lupaava merkki, Lokkimieli päätteli tyytyväisenä.
Valkoharmaa soturi ojensi käpälänsä koivun runkoa vasten ja antoi leppäkertun kipittää kaikessa rauhassa takaisin puuhun. Neilikkasydän siirtyi lähemmäs katsomaan tuota turhanpäiväistä ötökkää, joka nyt vipelsi muiden leppäkerttujen joukossa selvästi tiedottomana siitä, että oli koskaan poistunutkaan puusta. Lokkimieli vaihtoi hymyjä Neilikkasydämen kanssa.
He jatkoivat matkaa, mutta polku oli niin kapoinen, että heidän piti kävellä peräkanaa. Lokkimieli antoi tietä naaraalle kohteliaalla eleellä, ja tämä siirtyi askeltamaan sievin liikkein kollin eteen.
”Minä en syö mitään lentävää muutenkaan. En muista, olenko kertonut”, Lokkimieli sanoi.
Neilikkasydän vilkaisi taakseen.
”Olen huomannut. Mistä se johtuu?” naaras kysyi uteliaana.
”Sulkavirta opetti minut niin. Se on eräänlainen suvun perinne. Sinilintu taisi aloittaa sen, jos muistan Sulkavirran kertoman oikein.”
Lamauttava tunne lävisti Lokkimielen kehon tassuista vatsanpohjaan hänen lausuessaan emonsa nimen.
Sulkavirta.
Sulkavirta oli kuollut, eikä kollilla ollut enää ketään, josta hän olisi oikeasti kyennyt edes karvan verran välittämään. Ei ketään, joka kehuisi häntä hänen onnistumisistaan tai osoittaisi sellaista rakkautta ja ihailua häneen kuin emonsa oli osoittanut.
Surun aalto pyyhkiytyi kuitenkin ohitse yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Lokkimieli keskitti huomionsa nyt Neilikkasydämeen. Hän oli päässyt jo lähelle naarasta, eikä hän saisi harhautua. Ei nyt. Eikä muulloinkaan. Kollilla oli tärkeitä asioita hoidettavana. Menneiden miettiminen ei auttaisi häntä tavoitteiden saavuttamisessa.
”Pidän siis lintuja niin arvokkaina, että kaikkien lintujen syöminen on mielestäni väärin. En oikeastaan edes näe niitä riistana.”
”Ymmärrän”, Neilikkasydän naukaisi hennosti.
Lokkimieli tarkkaili naaraan kehonkieltä tarkasti tämän astelessa hänen edellään.
”Vaikka en voikaan samaistua, arvostan tapaasi”, naaras lisäsi hetken kuluttua.
Polku loppui, ja jostain syystä naaras hidasti vauhtia niin, että Lokkimieli ehti hänen vierelleen. Neilikkasydän loi häneen ujohkon mutta ystävällisen hymyn. Valkoharmaa soturi vastasi hymyyn ja räpäytti silmiään, mutta ei päästänyt irti katsettaan naaraan puoleensavetävistä tummanvihreistä silmistä. Neilikkasydän näytti hämmentyvän, ehkä jopa punastuvan korvistaan, ja veti katseensa pian muualle.
Huomaamaton, vino virne syntyi Lokkimielen suupieleen.
He jatkoivat kävelyä hiljakseen sekametsän katveessa rehottavan aluskasvillisuuden joukossa. Vaikka puiden lehdet ja oksat peittivät ison osan auringon polttavasta paisteesta, ilma oli lämmin ja varsin hiostava.
Hetken kuluttua he saapuivat aukealle, jossa aurinko osui turkkiin. Lintujen laulu voimistui, ja Neilikkasydän katseli ylöspäin kuin ei olisi ennen västäräkkiä nähnyt. Silloin Lokkimieli käänsi nopeasti päänsä pois taivaalla lojuvan häikäisevän valopallon suunnasta.
Maassa hänen jaloissaan oli saniaispehkosta pudonnut leppäkerttu. Kolli nosti valkoista tassuaan. Terotetut kynnet työntyivät esille. Nopeasti ja sulavasti etummaisin kynsi litisti leppäkertun jäkäliin. Lokkimielen ilme ei värähtänytkään, vaan hän jatkoi kaunista kävelyretkeään tuon kirjavan naaraan rinnalla. Päivä tosiaan oli kaunis tänään.
