Lokkimieli
Kirjoittaja: Koivu
Lokkimieli ei reagoinut eleillään Uivelotassun vastaukseen millään tapaa. Oppilaalla oli ainakin ihan kohtuulliset hoksottimet, mutta vastauksesta oli vielä liian aikaista päätellä mitään naaraan potentiaalista.
”Hyvä”, Lokkimieli maukaisi katse edelleen menosuunnassa, tarkkaavuus suunnattuna vierellään lampsivaan Uivelotassuun.
”Mitä muuta?” soturi kysyi.
Heidän välilleen lankesi hiljaisuus sen verran pitkäksi aikaa, että joku muu kuin Lokkimieli olisi mitä luultavimmin kokenut tilanteen kiusalliseksi. Kiusallisuus ainakin oli asia, josta Lokkimieli kuuli kissojen puhuvan silloin tällöin. Niinpä hän oli alkanut vakuuttua siitä, että kyseessä oli oikea ilmiö, niin turhalta kuin se kuulostikin. Se liittyi jotenkin läheisesti nolostumiseen. Toiseen aivan yhtä hiirenaivoiseen, mutta yleiseen kokemukselliseen tilaan. Lokkimieli ei tiennyt, millaisia edellisillä sanoilla kuvatut tunteet oikeasti olivat. Niiden olemassaolon tiedostaminen auttoi kuitenkin ymmärtämään muiden kissojen mielenmaisemaa ja sitä kautta muiden toimia. Suurin osa kissoista eli täysin tämänkaltaisten tunteiden ohjaamana, mikä teki heistä varsin yksinkertaisia lukea ja manipuloida.
Vilkaistessaan Uivelotassua Lokkimielellä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa, mitä Uivelotassun päässä liikkui. Yksi asia näytti varmalta. Vastausta ei ilmeisesti ollut tulossa tämän päivän aikana.
Lokkimielen teki mieli tokaista, ettei Uivelotassu ollut terävimmästä päästä. Sitten hän muistutti itseään Sulkavirran ja Aaltosalaman ystävyydestä ja siitä, että Uivelotassun pitäisi viedä hänestä eteenpäin positiivinen vaikutelma mestarina. Etenkin ensimmäisten harjoitusten jälkeen. Kummankin emo tulisi aivan varmasti kyselemään heiltä jotain tästä päivästä. Olettaisivat hiirenaivoisina, että myös Lokkimielestä ja Uivelotassusta tulisi hyvät ystävät. Ystävyys oli kollin mielestä erittäin absurdi konsepti. Ettäkö joku oikeasti sokeasti luottaisi toiseen kissaan niin paljon, että jakaisi tälle kaikki salaisuudet, pitäisi tätä saman arvoisena itseensä nähden ja jollain tapaa nauttisi ajanvietosta tämän kanssa? Kuulosti ihan joltain Tähtiklaanin opeilta. Lokkimielestä ajatus oli suorastaan naurettava. Oli hiirenaivoista olla ajamatta omaa etuaan, aina ja kaikkien seurassa.
”Hyvä. En oletakaan sinun tietävän muuta. Tarkoitus on, että tiedät huomenna paljon enemmän”, Lokkimieli sanoi muuttaen ääntään kepeämmän kuuloiseksi.
Lehtikuusilaakso oli täynnä lintujen viserrystä. Laakso näytti ensin autiolta, mutta kun Lokkimieli laskeutui mäkeä pitkin alas asti, hän huomasi tiheän aluskasvillisuuden seassa valkean hännän, jota hän ehti jo millisekunnin ajan luulla käärmeeksi. Saniaisten seassa vaaniva kissa oli todennäköisesti Särötassu, pelkästään hännän väristä päätellen. Lokkimieli kun ei kyennyt tunnistamaan oman klaaninsa kissoja hajuaistin perusteella oikeastaan ollenkaan. No, ei ainakaan hyödylliseltä etäisyydeltä. Klaanin ulkopuolisten kissojen ominaishajut kuitenkin erosivat sen verran vahvasti, että soturi kykeni hyvin haistamaan ne lyhyen välimatkan päästä. Oli kuitenkin parempi, ettei kukaan saisi tietää Lokkimielen hajuaistin kelvottomuudesta. Soturi ei ollut koskaan kertonut kellekään, että hänellä oli huomattavasti keskivertoa heikompi hajuaisti. Suurimmaksi heikkoudeksi se ei kuitenkaan ollut hänen mielestään mikään maailman isoin haaste. Silmillä, korvilla ja terävällä päättelykyvyllä pääsi jo aika pitkälle.
Kun Uivelotassu oli laskeutunut Lokkimielen perässä notkoon, valkoharmaa soturi jatkoi oppilaansa johdattamista peremmälle runsaan aluskasvillisuuden täyteiseen metsikköön. Jos sitä nyt metsäksi saattoi kutsua. Lehtikuusilaakso loisti kyllä vehreyttä runsaalla aluskasvillisuudellaan, mutta lehtikuusia kasvoi harvakseltaan, jos sitä vertasi Kuolonmetsän puutiheyteen.
Kun Lokkimieli oli tyytyväinen ympäristöön, hän pysähtyi. Aluskasvillisuus oli paikoin tiheää, paikoin maasto oli paljasta. Vaaniminen vaatisi oman pään käyttämistä. He olivat nyt myös tarpeeksi kaukana muista laaksossa mahdollisesti harjoittelevista, mikä salli Lokkimielen pitää harjoitustuokio yksityisenä. Ympärillä oli aivan hiljaista lintujen laulua lukuun ottamatta. Laikukas soturi asettautui istumaan ja kiepautti hännän nopeasti käpälien ympärille.
Uivelotassu istahti hänen eteensä. Oppilas ei vaikuttanut järin kiinnostuneelta Lehtikuusilaaksosta, ei ainakaan ulospäin. Lokkimieli oli tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut yli-innokasta tai pentumaista oppilasta. Uivelotassu saattaisi jopa sopia hyvin hänen omaan, tylsistyneen rauhalliseen energiaansa, soturi ajatteli. Ainakaan Lokkimielen ei tarvitsisi esittää innokasta. Toisaalta passiivisuuskaan ei ollut hyvästä; Lokkimieli vaati oppilaaltaan ennen kaikkea oma-aloitteisuutta. Innostuksen puute voisi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa motivaation puutetta, ja jos Lokkimieli ei saisi Uivelotassua motivoitua, niin sitten oppilas olisi ainakin menetetty tapaus. Kolli tiesi, että hänen pitäisi tutustua Uivelotassuun paremmin ja tehdä tälle erilaisia testejä saadakseen tietää, mitä tämän päässä liikkui. Jos siellä nyt alkuunkaan liikkui mitään.
”Kuten sanoin aloitamme perusteista. Opetan sinulle vaanimisasennon, sen jälkeen lähdet etsimään riistaa. Kun vaanit, käytä maastoa hyväksi parhaasi mukaan ja tarkista aina tuulen suunta. Hajut kulkevat tuulen mukana. Et saa siis liikkua tuulensuuntaisesti. Niin, ja muista katsoa mihin astut”, Lokkimieli selosti oppilaalle itsestäänselvyyksiä tutkaillen tätä tiiviisti katseellaan. Tämä kyllä kuunteli, mutta ei vieläkään näyttänyt kovin kiinnostuneelta.
”Sanoit, että saalistamisessa tarvitaan kärsivällisyyttä ja tietoisuutta ympäristöstä”, Lokkimieli jatkoi tyynesti. ”Onko sinulla sitä?” Soturin jäänsiniset silmät haastoivat Uivelotassun kylmästi. Se ei ollut yhteensopiva neutraalin äänensävyn kanssa.
*Saat luvan todistaa tänään, että sinulla on. En halua kouluttaa mitään hiirenaivoa, josta olisi enemmän hyötyä, jos tekisin hänestä makuualusen*, kolli ajatteli itsekseen. *Olisi vain pitänyt mielistellä Henkäystähti antamaan minulle oppilaaksi kolli.*
//Uivelo?
KP-boosti käytössä
